Alkaneen vuosikymmenen avainsanoja näyttävät olevan vihapuhe ja suvaitsevaisuus.
Toivon kyllä, että arveluni osoittautuu vääräksi. Kun 50 vuotta sitten haukkumasanoja olivat taantumuksellinen, partaradikaali, luokkaluopio tai hihhuli, nyt moitteen kohteeksi pääsevät myös suvakit. Vanhempaa perua 100 vuoden takaa on jako punikkeihin ja lahtareihin. Juuri kun olimme pääsemästä tästä katkeruuden juuresta, uusi vihanpito alkaa. Äskettäin kaivettuja poteroita ovat myös tiedevastaisuus ja militantti sukupuoli-ideologia. Vilkaisu sadan vuoden taakse on tarpeen. Silloin maailmaa repi vastakkainasettelu bolsevismin ja kansallis-sosialismin välillä. Jouni Tilli kirjoitti Kotimaa24 blogissa tärkeän artikkelin muistellen suomalaisen kulttuuripersoonan Olavi Paavolaisen tarkkanäköistä analyysiä tästä viha-asetelmasta, joka osaltaan viitoitti teitä maailman paloon.
”Se oli kristinuskon ja pakanuuden välinen kamppailu. Paavolaisen mukaan ”valtavoimien taistelussa” oli vastakkain kaksi suurta rintamaa. Toinen oli diktatorinen, kollektiivinen, biologis-pakanallinen ja nationalistinen. Toinen puolestaan oli demokraattinen, yksilöllinen, kristillis-humanistinen ja kansainvälinen. Ratkaisevassa taistossa eivät siis olleet vastakkain bolsevismi ja kansallissosialismi. Molemmat ideologiat edustivat pakanuutta ja diktatuuria, jotka uhkasivat kristinuskoa. Paavolainen arvioi, että kristinusko oli ollut jo muuttumassa tyhjäksi kliseeksi, mutta nyt siitä oli kasvanut demokratian, ajatuksenvapauden, sovinnollisuuden ja jopa länsimaisuuden symboli. Tapahtumien paine oli puristanut näkyviin sen perussanoman: ihmisten tasa-arvon.”
On merkittävää, miten suvaitsevuutta etsivä elämänvakaumus kohtaa kitkerää arvostelua kahdelta vastakkaiselta suunnalta. Fundamentalistinen uskonto ja muukalaisviha ovat samalla asialla. Kuvaavaa oli äskettäinen AlfaTV:n keskustelu, jossa arvosteltiin suvaitsevaisuutta ja vihapuheen käsitteen katsottiin olevan tarkoitushakuista vääristelyä tai ainakin liioittelua. Paneelissa olivat Päivi Räsänen ja Juha Ahvio samassa pöydässä aktivistin ja vapaa-ajattelijan Jussi K. Niemelän kanssa. Samanmielisyys selittyi sillä, että molemmilla on puolustettavana halu saada sananvapauden suoja omien puheidensa tueksi. Räsänen ja Ahvio haluavat turvata oikeuden julistaa Raamatun jakeiden käyttöä homoseksuaalisuuden tuomitsemiseen. Jussi K. Niemelä haluaa sanavapauden turvaavan islamin uskon, jihadismin ja maahanmuuton arvostelun.
Luomakunnan lokerot
1900-luvun alun vihan moottorina olivat etniset ja sosiaaliset vastakkaisuuden asetelmat, juutalainen syntyperä vastaan kansallinen perimän puhtaus tai yläluokka vastaan köyhälistö ja työläiset. Nyt vihan ja ennakkoluulojen jakolinjoja aiheuttavat ulkomaalaisuus, outojen kulttuurien ja uskontojen kohtaaminen ja pakolaisongelman kuormitus yhteiskunnan rakenteille. Kielenkäyttöön on jo noussut termi etnonationalismi. On järkyttävää nähdä samankaltaisuus 100 vuoden taakse – tähän ajatusmaailmaan sisältyvä muukalaisuuden torjunta ja erityisesti sen taustalle hivutetut uskontoon viittaavat perustelut.
Patmos Säätiön Juha Ahvio löytää suorastaan raamatulliset argumentit. Hän kirjoittaa blogissaan, että ”paikallisesti mukautuneilla etnis-kansallisilla populaatioilla on luontaisesti omat ekologiset lokeronsa” ja ”Jumala on luonut luomakuntaan rajat ja erilaisuuden.” Samassa kirjoituksessa hän korostaa isänmaallisuuden olevan kristillinen hyve ja kertoo tekevänsä eron kannattamansa kansalliskonservatismin ja rasismin välille. ”Rasismi on rotusortoa, jossa ihmisryhmiä pidetään eriarvoisina. Kansallisuudet taas elävät omilla alueillaan ja tekevät yhteistyötä. Se on normaali tapa toimia.” Kuulostaa kuin hän sanoisi: en ole rasisti, kunhan vieraat rodut pysyvät omilla tonteillaan. Olisi hyvä pitää mielessä historian pitkä perspektiivi. Maailmamme ja kulttuurimme todellisuutta vaikkapa viimeisten kahden vuosituhannen aikana ovat muokanneet laajat etniset vaellukset. Pohjoiset barbaarikansat vyöryivät Roomaan, mongolien hyökkäys Eurooppaan 1200 luvulla, Eurooppalaisten tunkeutuminen uuteen maailman aikaansaaden miljoonat kuolonuhrit, armeijoiden vyöry maasta toiseen uskonsotien vuosisatoina, orjalaivojen ihmislastit Afrikasta, sotien jälkeiset väestön siirrot, siirtolaisvyöryt työllisyyden perässä.
Yhteiskuntien toimenpiteiden, teknologian kehityksen, kerskakulutuksen ja ympäristötekojen laiminlyöntien seuraukset sekä kaikkeen historian kulkuun kuuluva satunnaisuus ja aika ajoin tapahtuvat ennustamattomat kaaoskäänteet tarkoittavat, että rikkaan ja hyvinvoivan eliitin mukavuusalueella voi edessä olla dramaattisia muutoksia, joille ihmiskunta ei voi mitään.
Tosiasioihin pitäisi tottua. Tulee olla realisti ja oppia asennoitumaan täysin toisen näköiseen maailmaan, etnisten ja kulttuuristen piirteiden sekamelskaan, kaiken väristen eri tavoin oudosti pukeutuvien, puhuvien ja käyttäytyvien ihmisten vilinään. Sellaista on ollut nähtävänä jo New Yorkin, Lontoon ja Pariisin kaduilla 200 vuoden ajan – samoin kuin näistä seuraavat vaikeudet, kriisit, sosiologiset ongelmat, jotka tulee ratkaista. Etnonationalistien ohjelma ei saisi muuttua kansallis-sosialismin uudeksi kierrokseksi.
Uskonto ja populismin ideologia
Kulttuurisen vierauden herättämän muukalaisvihan ohella uskontojen välinen epäluulo provosoi ja vahvistaa vastakkainasettelua. Erityisen vaikea asetelma on islamin ja läntisen maailman kohtaaminen. Monella tavalla mutkikasta ja ongelmallista vuorovaikutusta vaikeuttaa islamin yhteisön sisäinen rikkonaisuus ja sekaannus, kyvyttömyys uudistua ja saada otetta sen omista vakavasti epäterveistä ääri-ilmiöistä. Sivistyneesti maallistunut ja kiihkonäkemyksistä vieraantunut islamin maailma voisi elää rauhallisessa vuorovaikutuksessa sivistyneesti maallistuneen, kiihkonäkemyksistä irtautuneen läntisen kristinuskon ja yleisemmin juutalaiskristillisen kulttuurin kanssa.
Oman kulttuurinsa arvoja kunnioittavat, humaania ihmisyyttä ja lähimmäisen kunnioitusta ensisijaisena pitävät arkisia askareita hoitavat ja perheitään kasvattavat maallikot molemmin puolin voisivat – periaatteessa – tulla toimeen keskenään. Tähän vaadittaisiin maan normikansalaisilta huomattavaa venymistä vihapuheen ja ryhmäennakkoluulojen sijaan. Ennen kaikkea dialogia. Muukalaisten kotoutumisen onnistuminen vaatii vastaavasti maahan tulijoilta maan kulttuurin, lainsäädännön, tapojen hyväksymistä, tarvittaessa kriittisyyttä oman uskontonsa ja kulttuurinsa jumittuneita ilmiöitä kohtaan. Islam tarvitsee kipeästi reformia. Se voi syntyä vain islamin sisältä käsin. Maltillisen kristityn Euroopan suuri kulttuurinen tehtävä olisi tukea islamin taistelua oman traditionsa väärinkäytöksiä ja vihan pesäkkeitä vastaan.
Näemme yksinkertaistettuja tölväisyjä vastauksina monimutkaisen maailman ongelmiin, vierauden torjuntaa, syntyperä-patriotismia, kansainvälisyyden epäilyä, tieteen ja analyyttisen tiedon vähättelyä. Paavo Löppönen kirjoitti tärkeän artikkelin populismin ideologiasta (Kanava 2/2020). Englannin Michael Gove lausui tutkijoiden brexit-kannanotoista: Tämän maan ihmiset ovat saaneet tarpeekseen asiantuntijoista. Aikakauslehti The Guardian on huomauttanut uskonnon roolista populistisen politiikan ajurina. Populistit pyrkivät omimaan kristinuskon, nationalismin, ksenofobian ja homofobian palvelukseensa. Puolassa vuoden 2019 vaaleissa Laki ja oikeus puolue sai tukea katolisen kirkon johdolta. Krakovan piispan Marek Jedradzewski’n mukaan ”sateenkaarirutto” on tullut kommunismin ”punaisen ruton” tilalle.
Lähimmäisyys ja kivinen sydän
Uskontoyhteisöjen sisäiset jännitteet ja erimielisyydet ovat mitä traagisempia viha-asetelmien sytykkeitä. Kristinuskon maailmanyhteisön läpäisee jakolinja, jonka poikki viuhuvat vihaiset katseet, epäluulon ja halveksunnan viestit, harhaoppi- ja eksymys-syytökset kuin tulinuolten kuuro. Itse asiassa äärilaitojen kuumakallet ovat sodassa, rintamien välissä on hämmentynyt, lähinnä välinpitämätön, rauhaa kaipaava enemmistö, jonka päiden yli riita käydään ja joiden sieluja haluttaisiin omaan leiriin opastaa ja ojentaa. Toisen faktion muodostaa oikeaoppisuuteen, fundamentalismiin, mielestään muuttumattomaan Raamattu-uskollisuuteen vetoava Sanan totuuden puolustus. Tunnuksena pyhyys, vanhurskaus ja puhdas vaellus, oikein toimitetut sakramentit ja erottautuminen turmeltuneesta maailmasta. Vastassa on näkemys, jota luonnehtivat moitesanoiksi tarkoitetut määreet liberaaliteologia, ihmiskasvoinen kirkko, humanistinen etiikka, suvaitsevaisuus. Keskeisenä arvona elämän suojelu, lähimmäisyys, armahtavaisuus ja epäonnistujan tukeminen.
Hengellisyyden ja uskonnäkemyksien alueella usein toisilleen läheisten ryhmien sisäiset vastakkaisuudet ovat jopa kitkerämpiä kuin vihollisuudet vieraampien tahojen suunnassa. Jos konservatiivisten fundamentalistisesti asennoituvien ja toisaalta humanisti-siiven kristittyjen pyydettäisiin laatimaan 100 kohdan listat kristillisen elämän arvoista, sekä hyveistä ja siunausta tuottavista ohjeista, että toisaalta kartettavista, vahingollisista tai tuomittavista asioista, nämä kahden ryhmittymän tuottamat listat olisivat 95 kohdan osalta luullakseni identtiset. Erottavia tekijöitä olisi muutama. Lähes kaikki liittyvät seksuaaliseen mielihyvään ja sukupuoleen. Eeppinen kiista haarovälissä koskee naisen tasa-arvoa kirkon viroissa, samanparista parisuhdetta ja homoseksuaalista mielitekoa. Konservatiivinen osapuoli löytää perustelut Raamatun jakeista. Koska Raamatun vuosisatoina homoseksuaalisuutta on vastustettu ja vainottu jopa kuoleman uhalla, meidän ajallamme on sama tuomitsemisen oikeus. Naisen alisteinen asema ajanlaskun alussa on perustelu ylläpitää voimassa sukupuolten erottelu 2000 vuotta myöhemmin. Muutamista valituista Raamatun jakeista luettava ajankuva olkoon ohjeellinen tänäänkin.
Fundamentalistisen asennoitumisen kovuus edustaa lähes paatunutta kivisydämen armottomuutta, johon tekee mieli sovittaa Jesajan jakeita (6 luku) : Mene ja sano tälle kansalle: ’Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö, näkemällä nähkää, älkääkä käsittäkö. Paaduta tämän kansan sydän, koveta sen korvat, sokaise sen silmät, ettei se näkisi silmillään, ei kuulisi korvillaan, ei ymmärtäisi sydämellään eikä kääntyisi ja parannetuksi tulisi. Tähän sopii myös Jeesuksen suuhun laitettu viittaus Jesajaan (Matt 13:13): Sen tähden minä puhun heille vertauksilla, että he näkevin silmin eivät näe ja kuulevin korvin eivät kuule, eivätkä ymmärrä. Jos Nasaretin mies nyt ilmestyisi, voisin melkein kuulla hänen kimmastuksensa: ”Jos teillä olisi uskoa armahtavaan isään ja lähimmäisyyteen edes häpykarvan verran…!”
Tosiusko, opit ja protokollat
Lukemattomien kristillisten suuntausten sisällä erottuu kuin luumun tiukkana kivenä pieni ryhmä, oikeassa oleva ”tosiuskova” ydinporukka, joka katsoo olevansa erillinen ja valittu joukko suhteessa niin katujen rahvaaseen kuin myös muiden suuntien eliittiin. Yritän analysoida maltilla ilman sarvia ja hampaita tuota termiä ”tosiuskovainen”. Näen kristinuskon kulttuurin sisällä erilaisia ryhmiä, joiden suhde uskonnon sisältöön vaihtelee – suorastaan radikaalisti. Kuvaavaa on, että jos uskon käsitykset kirjoitetaan auki ja sanoitetaan arkipuheeksi, erot ja vastakkaiset näkemykset ovat sovittamattomia.
Tällaisia ankeita riitoja aikaansaavia kysymyksiä on vuosisatojen varrella keksitty useita, milloin käsitykset kastamisesta, ehtoollisesta, muista sakra-menteista ja toimituksista, kirkon viroista ja pätevyydestä niihin. 
Ilmanvaihdoltaan suljetuissa pikku ortodoksioissa on kehitetty mehukkaita oppikiistoja perusteluineen koskien syntymättömien tai kastamattomana kuolevien lasten kohtaloa, ripin ja anteeksiannon protokollaa, pukeutumista ja muuta habitusta, elämäntapoja nautintoaineista musiikkimakuun, parisuhteita, poliittisia näkemyksiä…..
Usein kuohunnan keskellä on suhtautuminen kristinuskon kirjalliseen ja historialliseen traditioon, eli lopulta se, millä tavalla suhtaudutaan Raamattuun. Ns historiallis-kriittinen raamattunäkemys, eksegetiikka on iso vedenjakaja. Sana tosiuskovainen viitannee siihen vähemmistöön, joka ei hyväksy juuri miltään osin ns liberaalia raamattunäkemystä, kriittistä tekstien tulkintaa, historian kuluessa tapahtuneita muutoksia ja tätä myöntävää asennetta. Kristillinen fundamentalismi on tullut tarkoittamaan Raamatun sanan erehtymättömyyttä, jopa uskoa salattuihin ennusteisiin.
Tässä kuvattu kristinuskon haara, evankelinen ortodoksia tai sanafundamenta-lismi on eräs suuntaus, joka on varmaan tullut jäädäkseen. Kirkkohistoria tuntee vastaavia periaatteelliseen konservatiivisuuteen nojaavia ilmiöitä kaikkien suurten uskontojen ja kirkkojen sisällä – korostuksien intohimot vain vaihtelevat (vrt ääriortodoksia juutalaisuudessa, Amish-lahko, erilaiset rituaalisen puhtauden opit, Katolisen kirkon Opus Dei, Lähetyshiippakunta,….).
Mielipiteen ilmaisu vai kiihotus ja halventaminen
Itse edustan liberaalikristinuskoa ja kannan pää pystyssä suvakki-häpeäleimat. Yritän taipua hyväksymään tosiasiana oppien kirjavuuden ja toisten oikeuden sitoutua konservatiiviseen fundamentalismiuskoon. Samalla toivoisin, että tuossa tosiuskovien leirissä myönnetään se, että heidän uskonasenteensa on myös ennen kaikkea mielipide, yhden ryhmän tulkinta. Keskustelu jatkukoon, mutta syyttely ja tuomioiden vihjailu voisi vaimentua.
Sanojen ja väittämien sävyt ovat nyt avainasia. Mielipiteet ja vihapuhe eivät saisi sekoittua. Jos näkyvästi julkisuudessa oleva asiantuntija-ammatin arvovaltaa kantava henkilö lausuu kuin itsestään selvänä ja perusteltuna totuutena: ”Homous on synti ja häpeä”, hän ilmaisee julman, syrjivän ja tuomitsevan väitteen. Sen sijaan, että hän täsmentäisi näkemyksensä tähän tyyliin: ”Olen/olemme sitä mieltä, että homous on synti ja häpeä”. Tällaiseen muotoiluun mielipiteen vapaus antaa oikeuden ja kuulijalle jää tila ja vastuu arvioida sitä omalle kohdalleen.
Tätä kirjoittaessani maaliskuussa 2020 eletään kohtalon täytteisiä viikkoja maailmanlaajuisen corona-epidemian levitessä ja vaatiessa kasvavia määriä kuolonuhreja. Ihmisten reaktiot ovat kovin erilaisia. On alueita ja kansanryhmiä, jotka laiminlyövät terveysviranomaisten varoituksia, toiset purnaavat liikkumisvapauksien rajoituksia, toisaalla hamstrataan kauppojen hyllyjä tyhjiksi, moititaan hallitusta liian lepsuista ja myöhään tulleista toimenpiteistä. Haluan osoittaa kiitollisuutta ja kannustusta väsyneille vastuun kantajille, poliittisen johdon ja virkamiesten, asiantuntijoiden, järjestyksenpidon, terveydenhuollon edustajille ja monien avainalojen uurastajille.
Virusuhka nostaa esiin, ehkä ymmärrettävästi, uskonnollisia ilmiöitä. Some-postauksissa esiintyy raamatunlauseita ja aiheeseen viittaavia emoji-ikoneita ryöppyinä. Ymmärrän ja arvostan rohkaisuun, lohdutukseen, elämän katoavaisuuteen, Jumalan säätämykseen ja nöyrtymiseen viittaavia Raamatun sitaatteja. Ne ovat samoja kokeneiden ihmistovereidemme syvällisiä lausahduksia vuosituhansien takaa. Sen sijaan nyrpistän ja näytän hapanta naamaa niille erilaisten uskonnollisten ryhmien äänitorville, jotka äkkäävät käyttää pandemian poikkeustilaa profiilin nostoon uskonnollisten uhkauksien, tuomion ja pelottelun aseena.
Piispat ja tulikivi
Kaksi Suomen piispaa antoi julkisuudessa kansan mielialoja tukevia lausuntoja ja toivonkipinöitä ”kyllä tästä selvitään” tyylilajissa. Eipä aikaakaan, kun ehdotettiin, että piispojen olisi pitänyt käyttää valtakunnan mediaa pikemminkin tulikiven jakamiseen ja iankaikkisesta toivosta muistuttamiseen.
Haluaisin kysyä herroilta piispoilta, mikä sitten on se toivonkipinä, mitä he tarjoavat kuolevalle koronapotilaalle ja hänen perheelleen, kun kaikki jääräpäinen toivo on osoittautunut turhaksi. Jos kirkko olisi tehtäviensä tasalla, se käyttäisi saamansa palstatilan puhumalla tästä [iankaikkisen elämän] toivosta ja muistuttamalla kansakuntaa siitä, että kuolemaa varten voi ja pitääkin valmistautua…. Parannus tarkoittaa sitä, että ihminen kääntyy pois pahoilta teiltään ja pyytää apua ja armoa syntisten Vapahtajalta. Niin yksinkertaista se on. Kehottaisin piispakuntaa lukemaan Hesekielin kirjasta, mitä siellä sanotaan sellaisesta ”vartiomiehestä”, joka ei uskalla puhaltaa pasuunaan vaaran uhatessa. (Verkkolehti Seurakuntalainen 26.03.2020)