Vuonna 2019 julkaistu raportti ”Tieteiden lahja. Piispojen puheenvuoro tieteiden arvosta ja tehtävästä Jumalan luomakunnassa” herätti ansaittua huomiota. Areiopagi-verkkolehti (www.areiopagi.fi) kutsui joukon eri alojen vaikuttajia kommentoimaan muistiota. Piispojen puheenvuoro ja sen kirvoittama keskustelu on tärkeä ja ajankohtainen. Tämä vuoropuhelu, tiedon, uskon ja uskomusten suhteiden analysointi, vallitsevan maailmankuvan ja vaihtoehtoisten paradigmojen dialogi on mitä keskeisin ihmiskunnan haaste.
Teknologian rakettimainen kehitys, tieteen läpimurrot ja samaan aikaan ihmiskunnan jättimäiset ratkaisemattomat ongelmat osoittavat millaiseen solmuun maailman kehitys on johtamassa. Ympäristökatastrofi, turvallisuusuhkat, terveyden, ruokatuotannon kriisit, säälimättömän epäreiluuden ammottavat kuilut, digitaalisten verkostojen uhkaskenaariot, tieteen kyseenalaiset hype-loikat vaikkapa tekoälyn ja geneettisen manipulaation alalla. Menossa olevan pandemian ohella on käynnissä valemedian paisuva epidemia. Ihmiskunnan monet pahoinvoinnin mittarit hälyttävät, esimerkkeinä huumeongelma, muu kemoriippuvuus ja yli-medikalisaatio. Maailmanuskontojen dialogin kompastelu ja oireet Huntingtonin dystopian toteutumisesta. Ääri- ja kiihkonäkemysten viriäminen eri leireissä. Muun muassa näistä syistä….
Käsittelen tässä piispojen kannanottoa sitä kommentoineiden puheenvuorojen pohjalta. Huomiota saa ymmärrettävästi kysymys tieteen ja uskon(tojen) kohtaamispinnasta. Ovatko nämä perusteellisesti erillisiä tai jopa ristiriidassa keskenään (konfliktimalli). Edellistä näkökantaa korostaa ns NOMA-ajatus (Non-overlapping magisteria, Stephen Jay Gould). Kannanotoissa hallitsee – varmaan ennalta arvattavalla tavalla – muutama teologian kannalta sensitiivinen kysymys. Kuumia perunoita, jotka polttelevat niin piispojen kuin rivi-kristittyjenkin suussa ovat (1) Raamatun tekstien lukutapa ja tulkinta (2) evoluutio-hypoteesi ja (3) kosmologian teoriat. Keskustelun rintamalinjoja kuvaavat eri näkemysleirit.
Yhteisymmärryksen ja sovinnon linjaa teroittaa Eero Junkkaala: Piispojen mukaan ”nykyaikainen tieteellinen maailmankuva, evoluutioteoria ja kosmologia ovat yhteensopiva kristillisen luomiskäsityksen kanssa”. Samalla tehdään ero naturalistisen metodin ja maailmankatsomuksellisen naturalismin välillä. ”Edellinen on luonnontieteellinen välttämättömyys ja jälkimmäinen ateistinen filosofia. Tämä siis tarkoittaa, että Jumalaa ei pidä sotkea tieteen pelikentälle”. Kovin toisenlainen, konfliktiin viittaava kannanotto on Matti Leisolan palaute: ”.. en voi myöskään välttyä – tekstin moneen kertaan luettuani – ajatukselta, että siinä pyritään alistamaan Raamattu ja kristillinen usko vallitsevien tieteellisten käsitysten alle. Tieteet ovat toki lahja ja siunaus Jumalalta, mutta olisin kuitenkin odottanut, – tilanteessa, jossa kristillinen kulttuurimme on tuhoutumassa – että piispat paimenina olisivat muistuttaneet ihmisen langenneesta luonnosta, tieteen ylikorostuksesta ja negatiivisista vaikutuksista. Moderni luonnontiede ei ole enää Newtonin, Faradayn ja Maxwellin nöyrää, kristillisestä maailmankuvasta kumpuavaa tiedettä vaan ylpeää, ateistisella ja materialistisella perustalla seisovaa”.
Muita puheenvuoroja voi tarkastella suhteessa Junkkaalan ja Leisolan linjamerkkeihin. Leila Haaparanta kehottaa mm naturalismi-käsitteen tarkentamiseen: ”Jos hyväksytään, kuten piispat esittävät, että yhteinen kenttä on olemassa, kristillisessä teologiassa on paljon pohdittavaa siinä, mitkä näkemykset ovat ydintä ja mitkä enemmän reuna-aluetta, jotka saattavat muuttua ja joista voidaan luopua”. ”Puheenvuorossa tarkastellaan kriittisesti ensi sijassa filosofian ontologista naturalismia, jonka kapein versio on fysikalismi; sen mukaan on olemassa vain se, mitä luonnontieteet, fysikalismin mukaan fysiikka, sanovat olevan olemassa”.
Tarja Kallio-Tammisen tärkeä huomautukset fysikalismista ja metafysiikasta osuvat asian ytimeen: ”Sisällöllinen ristiriitateesi, jonka mukaan tieteellinen ajattelu perustuisi kiistattomalle todistusaineistolle, kun taas uskonnolliset katsomukset eivät ole perusteltuja, on paljon helpompi kyseenalaistaa. Tiedeuskokin on uskoa. Se ei itsessään ole tieteellisen tutkimuksen tulos eikä tieteenharjoittamisen välttämätön edellytys”. ”Kenelläkään ei ole varmaa tietoa perimmäisistä metafyysisistä kysymyksistä. Fysiikassa se jouduttiin myöntämään viimeistään kvanttimekaniikan myötä, kun uusia ilmiöitä ei enää pystytty ymmärtämään hiukkasmekanistisen ajattelutavan pohjalta. Maailmasta paljastui jotakin perustavasti uutta, ja vuosisatoja todeksi uskottu maailmankuva osoittautui riittämättömäksi”. Sammeli Juntunen nosti esiin tärkeän Thomas Nagelin huomautuksen koskien evoluutio-hypoteesia: ”Mielestäni puheenvuorossa olisi kannattanut esitellä muitakin kantoja nykyistä laajemmin. On nimittäin hyviä syitä olettaa, että ”luonnolliset syyt” eli sattuma ja luonnonvalinta eivät riitä lajinkehityksen selitykseksi. Kuten puheenvuoron kirjallisuusluettelossa mainittu ateistifilosofi Thomas Nagel esittää, ”materialistis-darwinistinen luontokäsitys on lähes varmasti epätosi”.
Raportti ja siitä käyty keskustelu antaa aihetta lisähuomautuksiin. Erityisesti maallikkojen tiedettä koskevissa pohdiskeluissa käsitteet aksiooma, hypoteesi ja teoria menevät sekaisin. Unohdetaan, että kaikki luonnontieteen väittämät ovat oikeastaan ”vain” hypoteeseja, toistaiseksi omaksuttuja todellisuuden kuvaustapoja, joita tutkimuksen ja pohdinnan tuleekin kyseenalaistaa. Maineikas painovoima-teoriakin on itse asiassa hypoteesi, tosin äärimmäisen hyvin toimiva ja menestyksekäs. Tutut arkipäivän käsitteet elektroni tai sähkövirta ovat kuvailua, emme tiedä mitä ne ”oikeasti” ovat. Tarkka todellisuus, jos sellaista ylipäänsä voi ajatella, on kuin harson takana.
Uskonto-versus-tiede keskustelun ilmeisen arka kohta on suhtautuminen Raamattuun, sen tekstien tulkintaan ja historiaan. Fundamentalistisen raamattunäkemyksen taholta ilmaistu kriittisyys tiedettä kohtaan tuntuu kätkevän piilo-agendan, jonka mukaan tieteen kertomuksien, hypoteesien ja tutkimuksen tuloksien horjuttaminen saa aikaan sen, että Raamatun sanan tiedollinen painoarvo lisääntyy, ts Raamatun arvovalta jää jäljelle oikeampana teoriana maailmasta. Matti Leisola moittii Tieteiden lahja -raporttia arvellen, ”..että siinä pyritään alistamaan Raamattu ja kristillinen usko vallitsevien tieteellisten käsitysten alle”. Toinen tulkinta olisi tämä: Mitä tulee maailmaa koskevaan tieteelliseen ymmärtämiseen, perimmäinen totuus maailmankaikkeuden salaisuuksista oli Raamatun kirjoittajille yhtä suuri mysteeri kuin se on tämän ajan tieteelle. Henkselien paukutteluun ei ole syytä kellään. Tieteen ”totuus” on keskeneräinen, rikkinäinen, puutteellinen, kenties lopullisesti. Tämä ei tarkoita, että erilaisten raamattu-herätysten julistus pompahtaisi tilalle kuin korkki pintaan.
Martti Muukkonen, yksi Areiopagin keskustelija huomautti, että tieteenfilosofiassa ja -sosiologiassa nojataan meta-teorioihin eli asioihin, jotka tutkija ottaa annettuna. Tämä on äärimmäisen tärkeä toteamus. Tieteellisen ja teologisen argumentaation perustana ovat jotkin maailmankuvaa koskevat filosofiset tai meta-filosofiset ja usein lausumattomat oletukset, realismikäsitys ja tieto-opin versio, toden väitteen määritelmä ja sallitut päättelyn lait. Tällainen kognitiivinen esi-ymmärryksen kehikko on jokaisen yksilön mentaali-prosessin suorittimena. Ilman sellaista ei olisi mitään ihmisen kuvaustapaa kokemastaan todellisuudesta tai kommunikointia muiden kanssa. Olennaista on, että emme voi astua tämän kehikon ulkopuolelle ja arvioida, kuvata, testata tapaamme havainnoida, kokea ja päätellä. Olemme nahkakapselin vankeja ja minuutemme on samalla kuin kognition sisään asennettu ohjelma, joka toimii sen koodin mukaisesti.
Tämä eksistenssimme perustava rajoite pitäisi muistaa ns naturalismia ja sen versioita arvioitaessa. Naturalismin puolustus ja sen kritiikki tulisi tapahtua muistaen tämä ihmisen vaatimaton paikka maailmankaikkeudessa. Kun me ihmiset aistimme maailmaa, teemme havaintoja tai luemme yhä hämmästyttävämpien instrumenttien mittauslukemia, toimimme kognitiivisen apparaattimme, ajattelun ja logiikan käsite-työkalujen varassa. Tajuntamme on omaksunut tutut maailmaa kuvaavat kategoriat, kuten aika, etäisyys, liike, massa, aine, voima, kausaliteetti ja logiikan päättelyn säännöt. Näillä palikoilla pelaavat tieteen tekijät, filosofit, teologit ja uskonnon perusteluita rakentavat apologeetat.
Evoluutio-hypoteesi on tässä keskeinen esimerkki. Ne, jotka julistavat darwinistista evoluutiota elämän synnyn selittäjänä, juhlivat liian aikaisin. Evoluutio-teoria on keskeneräinen, vaillinainen ja osittainen. Nerokas mutta ei varmaan riittävä siihen tarkoitukseen, johon sitä tarjotaan. Thomas Nagelin syvällinen huomautus koskien evoluutiohypoteesia on otettava vakavasti.
Evoluutio on luonnossa havaittu mekanismi ja sen tunnistaminen on samanlainen järisyttävä tieteen askel, kuin oli Kopernikuksen oivallus tähtitaivaan ilmiöistä. Kuitenkin evoluution mekanismi ”mutaatiot ja luonnonvalinta” on yksinään riittämätön selvittämään esimerkiksi elämän syntyä, vielä vähemmän tajuisuuden ilmestymistä. Luulen että ihmiskunta pohtii tätä seuraavat vuosisadat. Mysteeri on kenties lopullisesti ratkeamaton. Jäämme aavistelemaan ja huhuilemaan transsendenssiin kognition hunnun taakse. Olen toisaalla kutsunut tätä tietokykymme tuntemattoman rajaa ”kolmanneksi horisontiksi”.
Kaiken tiedossamme olevan huomioon ottaen reiluuden, tasapuolisuuden ja nöyryyden mukainen käsitys uskonnosta olisi: Jumalan olemassaolon todistajilla on heikot eväät, heikommat eväät ovat ainoastaan Jumalan olemassaolon kieltäjillä. Tämän sanoessani allekirjoitan osittain tämän Leisolan lauseen: ”Moderni luonnontiede ei ole enää Newtonin, Faradayn ja Maxwellin nöyrää, kristillisestä maailmankuvasta kumpuavaa tiedettä vaan ylpeää, ateistisella ja materialistisella perustalla seisovaa”. Kuitenkin toivon samaa nöyryyttä ja kaiken tiedon suhteellisuuden myöntävää asennetta niiltä, joka vaativat jonkin tekstin ja yliluonnollisen ilmoitus-aksiooman ottamista tieteellisen työn ja argumentoinnin välineeksi. Poimin lopuksi esitetyistä puheenvuorosta kohtia, jotka ovat mielestäni arvokkaita alleviivattavaksi.
”Yksinkertaistetuimmissa muodoissaan sekä kristillinen että tieteellinen maailmankuva tarjoavat epäilyttävän helpon ratkaisun vaikeisiin ongelmiin – ratkaisun, joka heijastaa teologian ja luonnontieteen jaettua tieto-opillista lähtökohtaa perimmäisten totuuksien paljastajana”. ”…ajattelen, että kirkon on erityisen tärkeää muistaa oma luonteva roolinsa näköaloiltaan laaja-alaisen sivistyksen kantajana. Tällainen sivistys on uskonnon ja tieteen vuoropuhelun ja rinnakkaiselon varsinainen elinehto” (Jaakko Tahkokallio). Uskon väkinäinen sijoittaminen tieteen tekemiseen johtaa mielestäni paljon pahemmin pirstoutuneeseen maailmankuvaan ja yleiseen sekasotkuun kuin niiden pitäminen väkisin erillään (Fortelius).
Tieteiden tulee edetä omia polkujaan eikä sitä tule alistaa poliittisten tai uskonnollisten instituutioiden kontrolliin. Inhimilliseen viisauteen kuuluu tieteen rajojen tunnustaminen. Tiede on yksi luotettavimpia tiedon hankkimisen tapoja, mutta se ei vastaa kaikkiin ihmiselämän perimmäisiin kysymyksiin. Siksi tieteestä ei pidä tehdä uskonnon korviketta. Tiedeusko eli skientismi perustuu ei-tieteellisiin lähtökohtiin ja siten virheelliseen käsitykseen sekä tieteestä että uskosta (Raportin yhteenvedosta).
Kristillinen teologia voi tuoda tieteille vähintään vihjauksen siitä, että niiden omistakin lähtökohdista on järkevää ajatella, että maailman olemassaolon ja ymmärrettävyyden (eli siinä olevan toden, hyvän ja kauniin) takana on oltava inhimillisen tietomme ylittävä transsendentti syy (Sammeli Juntunen). Tämän kaltaisen nöyrän asenteen allekirjoitan. Kaiken järjen pinnistyksen, tieteen, tiedon ja tietämisen jälkeen jää ihmettely tuntemattoman äärellä. Ja – tottakai – saman pinnistyksen on jatkuttava.