Olen seurannut kunnioituksella kahden rohkean humanismin esitaistelijan esiintymistä ja tekstejä. Kahta naista erottaa 70 vuotta ja kaksi maailmansotaa. Molemmat ovat uskaltaneet tarttua aikakautensa järkyttäviin kiistanalaisiin teemoihin. Tällaisesta toiminnasta pääsee mediakuohuun ja vihan maalitauluksi mutta pidemmässä katsannossa taaksepäin katsoen rohkeus voi osoittautua aikakauden omantunnon ääneksi ja profetian kanavaksi. Molemmat tulevat juutalaisesta taustasta, josta luultavasti on peräisin lahjakkuus ja ajan trendejä kumartamaton älyllinen ja moraalinen rohkeus.
Hannah Arendt syntyi Saksassa 1906, sai monipuolisen humanistisen koulutuksen, filosofiaa, kirjallisuutta, teologiaa, klassisia kieliä. Kirjallisen uran alun jälkeen maan ilmapiiri ja natsi-ideologian nousu saivat Arendtin poliittisen ja yhteiskuntaeettisen tietoisuuden heräämään ja juutalaiskysymys muodostui polttavaksi kutsumukseksi. Hän ryhtyi kirjoittamaan juutalaisten kohtalosta, oli tekemisisä sionisti-aktivistien kanssa ja pian Gestapon tähtäimessä. Edessä oli maasta pako, Pariisiin, internointileirille ja lopulta New Yorkiin 1941. Sodan jälkeinen ura USA:ssa sisälsi toimittajan, kirjailijan, akateemisen opettajan ja tutkijan tehtäviä eri yliopistoissa. Tutkijan huomion kohteena mm totalitarismin ilmiöt. Hänen kenties merkittävin ja ihmiskunnan historiaan jäävä tehtävänsä oli natsirikollisen Adolf Eichmannin oikeudenkäynnin seuraaminen ja raportointi. Syntyi teos Eichmann in Jerusalem: A Report on the Banality of Evil (1963).
Katse ihmiskunnan sieluun
Arendtin muotoilema käsite “pahan arkipäiväisyys” on vavahduttava moraalinen ja eettinen oivallus, joka porautuu ihmisyyden keskukseen polttavan säteen tarkkuudella. Kun vaistomainen kuvitelmamme Adolf Eichmannista olisi kauhuleffojen sadistinen hirviö, Arendt näkee ja nostaa eteemme kuvan tahdoltaan hintelähköstä kuuliaisesta virkamiehestä, penaalin ei-terävimmästä kynästä, joka vain seuraa ohjeita, auktoriteettien laatimaa käsikirjaa. Toimeksiantona ja sen perusteluna kansakunnan moraalinen oikeus vihata, inhota ja eliminoida vaalean kristityn valiokansan näkemät vääränlaiset ainekset, juutalaiset, homoseksuaalit ja eräät muut ei-sopivat vähemmistöt. Arendtin reportaasi nostatti aluksi eri tahoilta valtaisan kritiikin, koska hän katsoi tapausta ehdottoman tarkkanäköisesti, tasapuolisesti valottaen sekä syyttäjän että puolustajien argumentteja, osoitti kriittisyyttä oikeusprosessia ja kaikkia jutun osapuolia kohtaan.
Juuri pahuuden banaalisuuden tunnistaminen, määrittely ja muodon antaminen on valtaisa oivallus, järkyttävästi kohteensa valaiseva ihmiskunnan diagnoosi. Kun katsomme kipeän rehellisesti, voimme nähdä omaan sieluumme. Tässä analyysiä Eichmann Jerusalemissa -kirjasta. https://www.bing.com/videos/search?q=hannah+arendt+eichmann&docid=608024175024431422&mid=60590C9FAC0C317D6A5560590C9FAC0C317D6A55&view=detail&FORM=VIRE
Jolla on sielussaan näkevät silmät ja myötäelämiseen kykenevä sydän, voinevat nähdä analogian tähän aikaan, jolloin moitteettoman kristillisen habituksen raamattuaktivistit käyvät kampanjaa ei-toivottua homoseksuaalien vähemmistöä kohtaan. Tunneviestintä muokkaa ilmapiiriä, syrjintä ja jopa väkivallanteot Euroopan eri maissa eivät ole tuntemattomia. Valtuutus nousee jälleen arkaaisista kirjoituksista ja vuosisataisen historian jatkumosta.
Maltti vai peruuttamaton vahinko
Toinen pahennuksia ja jopa turvallisuusriskiä uhmaava humanismin puolustaja omana aikamme on tutkiva toimittaja Abigail Shrier. Hän syntyi 1978 eli muutama vuosi Hannah Arendtin kuoleman jälkeen. Koulutustaustansa on erinomainen (Columbia College, University of Oxford, Yale Law School). Hän kirjoittaa toimittajana tunnetuilla foorumeilla (Wall Street Journal, Newsweek). Shrier joutui myrskyn silmään julkaistuaan teoksen Irreversible Damage: The Transgender Craze Seducing Our Daughters (2020). https://www.abigailshrier.com/ . Teos syntyi kun lukijat, teini-ikäisten ja nuorempien tyttöjen äidit, ottivat yhteyttä ja pyysivät apua ja tilanteensa julki tuomista ahdistuneina, kun kasvuikäisten nuorten keskuudessa alkoi yhtäkkiä yleistyä sukupuolen korjauksen pyynnöt, usein vanhempien toiveiden vastaisesti.
Professori Lisa Lippman (Brown University) julkaisi 2018 raportin, jossa otti käyttöön termin Rapid Onset Gender Dysforia (ROGD). Termi viittaa havaittuun ilmiöön, jossa nopeasti kasvanut määrä nuoria tyttöjä yhtäkkiä ilmoittavat kärsivänsä sukupuolidysforiasta, hakeutuvat gender-klinikoille, haluavat hormonihoitoja ja kirurgisia toimenpiteitä. Jotkut seksuaalilääketieteen aktivistit ovat kiistäneet ongelman ja huomauttaneet, että kyseistä diagnoosia ei ole virallisesti hyväksytty. Lääketieteen ammattilaisia painostetaan affirmative-care vaatimuksella, periaatteella, jonka mukaan hoitoa vaativan ahdistuneen lapsen toivetta on kuunneltava, hormonihoidot aloitettava, eikä sovi yrittää taivutella odottamaan myrskyisän murrosiän yli. On tapauksia, joissa vanhempien yli on kävelty oikeustoimien tuella.
Internetin kuvatulva
Ilmiö on ryöhähtänyt internetaikakauden ja erityisesti älypuhelinten yleistymisen tahdissa. Ikätovereiden vaikutus ja media-skenen kuvatulva saavat epäilemään, että sosiaalinen vuorovaikutus ja vertaisyhteisöjen esimerkki on synnyttänyt muodin kaltaisen tietoisuusaallon. Internetissä toimivat trans-gender aktivistit (trans influencer) ovat osa tätä ilmiötä. On huomattava, että Abigail ei ole kampanjoimassa trans-seksuaalisuuden ilmiötä vastaan. Hän myöntää gender-dysforia ilmiön olemassaolon, harvinaisena kliinisenä ja psykososiaalisena poikkeamana. Hän tuntee ja arvostaa tuntemiaan trans-seksuaaleja, jotka nuoruuden kipuilujen jälkeen aikuisiässä kypsän harkinnan jälkeen ovat päätyneet sukupuoli-identiteettinsä vaihtamiseen. Hänen viestinsä on pelkästään hätähuuto sen puolesta, että nuori odottaisi murrosiän ohi nuoreen aikuisuuteen ollakseen varma oman identiteettinsä muotoutumisesta ja välttäisi vaikutuksiltaan traagisten elämänmittaisten peruuttamattomien ratkaisujen tekemistä.
Abigail Shrier on vieraillut useissa julkisissa tilaisuuksissa esitelmöimässä aiheesta, teoksensa taustasta ja sen perustana olevista tapausselosteista, tilastoista sekä saamastaan palautteesta. Hän esiintyi räväkkyydestä ja rohkeudesta tunnetun Joe Rogan’in keskustelu-showssa. Joe Rogan ei totisesti kumartele kuvia, eikä ole sovinnaisen pehmentelyn asialla vaan on armoton ja piikikäs etsien haastateltavan viestin heikot kohdat. https://archive.org/details/joe-rogan-experience-1509-abigail-shrier. Joe Rogan ei myötäile eikä yllytä haastateltavaa, vaan ylläpitää kriittistä, analyyttistä otetta ja vaatii perusteluja ja selitystä. Silti tämä haastattelu sai osakseen todella vihamielistä palautetta väittäen Abigail Shrierin olevan epäasiallisen tai vihamielisen transfobisen kampanjan asialla.
Tässä on Abigail Shrierin esitelmä Hillsdalen yliopistossa.
Abigail Shrier sohaisi kirjallaan vihulaispesää ja on saanut vastaansa ankaraa arvostelua. Arvostelun eräs juonne ovat väitteet, joiden mukaan ns cis-ihmiset, eli syntymähetken sukupuoliluokitukseen samaistuvat eivät oikeastaan saisi ottaa kantaa ja kirjoittaa trans-sukupuolisuudesta ja gender-dysforia ilmiöstä. Olen sitä mieltä, että ihmiskunta voi edistyä vain puhumalla, keskustelemalla, kipeitä ja kiistanalaisia asioita rohkeasti purkamalla ja kaikkia osapuolia kuuntelemalla. Abigail Shrier on kohtikäyvän kritiikkiä kaihtamattoman dialogin asialla. Tämä on eräs piirre, joka nostaa hänet Hannah Arendtin tasoisten journalistien ja yhteiskuntavaikuttajien ryhmään totuuden ja tiedon kaivajana. Hän on kirjoittanut kirvelevästi myös omassa juutalaisessa taustassaan vallitsevia jäykkyyksiä arvioiden. Hänen teokseensa on kohdistunut tuhannen voltin kritiikin valokeilat, sekä moittivat, kumoavat että vahvistavat analyysit.
Seuraavassa linkissä gender-medisiinan ammatillisen edustajan puheenvuoro, joka on armoton teilaus, ensilukemalla 6-0. Artikkelissa oleva kritiikin lista osoittaa, millaiseen argumentointiin Shrierin esiin nostama aihe johtaa. Kritiikin väitteet tulee punnita, analysoida ja tarkentaa tai kumota tarkasti perustellen.
Suvaitsevuuteen on matkaa
Suvaitsevaan moniarvoiseen ja ihmisen kulttuurista, geneettistä ja biologista kompleksisuutta sietävään yhteiskuntaan on matkaa. Sellaiseen yhteiskuntaan, joka parhaalla tavalla tukisi syntyvän ihmistaimen kasvua kaikessa omalaatuisuudessaan, myös leikkisessä omituisuudessaan ja persoonan epäsovinnaisissa mieltymyksissä.
Miten ovat syntyneet ne kulttuuriset ahtaumat, stereotypiat ja kehollisuuden mallit ja odotukset, jotka saavat nuoren ihmistaimen vierastamaan ja inhoamaan omaa ainutkertaista olemustaan? Kehon sensitiivisten elinten, sukupuolitunnuksien silpominen kertoo, että jotain on traagisesti pielessä. Koko kulttuurimme, median levittämä, ylläpitämä ja vahvistama ihmisen oikeanlaisten tavoiteltavien ja normittavien mallien läpitunkevuus on seurauksiltaan aikakauden sairaus. Viihteen ja estetiikan huntuihin kätketty terrori tulisi saada neutraloivaa vastavaloa. Seksuaalisen identiteetin kaikkien osaryhmien tulisi harjoittaa kritiikin sietoa, karnevalistista positiivisuutta ja itsekaraisua ja vähentää uhriväittämiä ja toisiin suunnattuja vaatimuksia erityiskohtelusta.
Hulluksi villitykseksi muuttunut kirurginen kehonmuokkaus, kuten silikonipahkuroista pullottavien huulten, takamuksen tai poven topografia edustaa irvokasta mutta myös surkuhupaisaa estetiikkaa. On laskettu leikkiä ihmisten tavoittelemasta 15 minuutin julkisuudesta. Kosmeettisen silikoniolennon kuva vetää katseen puoleensa mutta kyllästys ehtii tilalle 15 sekunnissa. En olisi Pride-festivaalia torjumassa mutta toivoisin suvaitsevaisuutta myös cis-ihmisyyttä kohtaan ja queer-ylpeilyä alleviivaavien pervofetissien sävyn vaimennusta. Olen toisaalla ehdottanut kieli poskessa positiivisena aloitteena rinnakkaista hetero-cis-iloittelun karnevaalia.