Kapitulin kurinpitotapaus ja uraan jumittunut kirkon parisuhdekeskustelu saivat kirjoittamaan. Nämä ottelut ovat masentava tilannekuva kirkkomme tilasta aikana, jolloin vaikkapa koulukiusaaminen, nuorison päihdesekoilu, kotien rikkinäisyys, väkivaltaviihteen tulva, nettiaddiktio ja muukalaisfobia olisivat hätähuudon syy – myös oikeampi aihe kirkon tulevaisuuskeskusteluun. Erittelen asennesolmua, jossa Sadinmaa tukijoineen ja toisaalta paleontologinen konservatiiviusko ovat. Ymmärrän molempien tahojen tunnetiloja ja motiiveja. Tiedän tapauskulusta lähinnä lööpit ja lehtien kirjoitukset. En tunne asiaa työyhteisönäkökohtien, esimies-alais-käytöksen onnistumisen ja hallintoetiketin osalta. Luullakseni ryppyjä löytyy kaikilta osapuolilta. Hgin tuomiokapitulilta olisin toivonut tämän (apokryfisen) Voltaire-sitaatin asennetta: “I disapprove of what you say, but will defend to the death your right to say it”. Otan kantaa vain siihen kuolioksi muuttuvaan tulehdukseen, joka koskee kirkollisen vihkimisen asiaa. Median välittämän kuvauksen mukaan riidan keskiössä oli kannanotto, joka muistuttaa merellä matkaavassa laivassa noussutta kapinaa. Siinä ehdotettiin (Kotimaa 18.8.21), että kirkon työntekijät ja jäsenet lakkaavat pitämästä piispoja hengellisinä paimeninaan, kunnes piispojen avioliittolinjaus kattaa kaikki pariskunnat sukupuoleen katsomatta. Piippu ohimolla ei juuri edistä luovaa ongelman ratkaisua ja sovinnon etsintää. Siis kummankaan osapuolen kannalta katsoen.
Jään vastakkain lukkiutuneiden rintamien väliin, kun jatkan väitettäni siitä, että samansukupuolinen parisuhde ja kysymys kirkollisesta vihkimisestä tulisi erottaa toisistaan. Sadinmaan ja Hgin tuomiokapitulin jumitus liittyy tähän. Jään neutraalisti odottavalle kannalle lopputuloksesta, mutta kaipaan syvempää käsitteellistä erittelyä, kulttuurisen lukutaidon ja historian kunnioitusta. Kun kaksi ihmistä ovat päätymässä parisuhteeseen, on oikeastaan syntymässä kaksi erillistä vaikka toisiinsa limittynyttä pari-sopimusta. Toinen on aikuisen toveruuden liitto, sitoutuminen yhteiseen elämään, keskinäiseen vastuuseen ja kohtaloiden yhteyteen. Toinen taso on intiimi libidon, ihokontaktin ja seksuaalisen yhteyden liitto. Molemmat tasot toteutuvat – mahdollisesti kovin eri painotuksilla – kaikkien virallistamiseen tähtäävien parien kohdalla. Virhe, joka kirkollisessa ja uskonnollisessa parisuhde-keskustelussa on tapahtunut kauan sitten – mielestäni kaikkien osapuolten ajattelussa – on tämän kahtalaisen liittosuhteen löperö analyysi. Tarvitaan tarkempi biologinen ja kulttuurihistoriallinen tarkastelu. Vastakkain ja keskenään konkelossa ovat näkemykset:
A. Humaanin tasa-arvon nimissä ja kristillisen etiikan valtuutuksella kirkollisen vihkimisen kysymys tulee toteuttaa välittämättä tästä liittosuhteen kahden tason erottelusta.
B. Raamatun ajan teksteihin nojaten homoseksuaalinen parisuhde tulee tuomita syntinä ja häpeänä ja torjua tällainen liitto kirkon käsikirjoista ja seurakuntien elämästä.
C. Parisuhteen intiimi ihokontaktin ja seksuaalisen yhteyden taso luo fundamentaalisen eron mies-nainen liiton ja samansukupuolisen pariliiton välille. Kirkon sakraalin koodiston tulee erityisellä tavalla kunnioittaa vuosituhantista hedelmöittymisen ja elämänsynnyn ihmettä.
Sadinmaan kapinalippu nousee vaatimaan ratkaisua A. Konservatiivinen fundamentalistinen Raamattu-usko johtaa asenteeseen B. Rintama rakentaa todistuksensa arkaaisten tekstien, Raamatun alistuvan luennan varaan ja kirkollisen perinteen vuosisataiseen jatkumoon. Vaihtoehto C edustaa välittävää, historiaa ja luonnonoikeutta kunnioittavaa ajatusta. Sanoudutaan irti fundamentalismista ja perusteluina ovat kristinuskon ohella biologian, luonnonoikeuden ja ihmiskunnan kulttuurihistorian viestit uskontojärjestelmistä riippumatta.
Mies-nainen parisuhteen kohdalla suhteen intiimi libidon ja ihokontaktin liitto on ratkaisevan erityinen johtuen hedelmöittymisen ja uuden elämän mahdollisuudesta. Tämä arkaainen tosiasia sisältää järisyttäviä kulttuurisia voimia, tunne-energioita, elämän mysteerin ja pyhyyden värityksen. Tämän laiminlyönti tai vähättely koetaan konservatiivisen parisuhde-vakaumuksen piirissä väkivaltaisena loukkauksena ja häväistyksenä, joka houkuttaa vetämään tunnetut perustelut vuosisatojen jatkumosta, kummallisesta luomisen teologiasta munkkien ja Paavalin ideologiaan.
Sikiämisen ihme ja pyhän kosketus
Olen sukupuolisuuden eri muotojen sallivuuden puolella ja homoseksuaalisuuden syrjintää vastaan. Siitä huolimatta tai juuri siksi kuulutan rehellistä ja avointa kulttuurista ja historiallista perspektiiviä siihen, miten ihmiskunta on vuosituhansien ajan nähnyt naisen ja miehen seksuaalisuuden, yhdynnän aktin erityisen palvonnan aiheeksi. Eroottinen taide, arkeologian löydökset, etruskeista Egyptiin, Assyriasta Intiaan ja Etelä-Amerikan muinaisuuteen kertovat mistä on kysymys. Syykin on ilmeinen ja arvattava. Yhdynnän aktista voi syntyä uutta elämää ja alkaa sukupolvien ketju.
Pari vuotta sitten Suomen televisio näytti Etelä-Korealaisen ohjaajan Park Chan-woon elokuvan Palvelijatar. Visuaalisesti hämmästyttävä, nerokas mutta sisällöltään omituinen tarina sisälsi seksuaalisuuden pimeitä puolia, viitauksia mm sadismiin, voyerismiin ja häijyyn kieroiluun. Yhtenä juonteena oli asteittain ilmenevä kahden nuoren naisen intiimiksi kehittyvä suhde ja lopulta suorasukainen rakastelukohtaus. Kahden mitä suloisimman naisvartalon yhteen kietoutunut nautinnollinen ja toisiaan hellivä liikunta, ekstaattinen voihke, ihojen ja kehon muotojen värähtely oli hypnoottista ja vanhaa miestä nolostuttavaa katsottavaa mutta sisälsi koomisen muistutuksen ja painavan opetuksen. Tuosta voihkeesta ja kiemurtelusta ei voi seurata hedelmöitystä, raskautta, uutta elämää. Toisin olisi laita, jos lakanoissa toisistaan nautiskelisivat poika ja nuori nainen, mies ja innokas tyttö.
Mies-nainen parin uskonnollinen kohtelu ja sakraali symboliikka on luonnollinen kulttuurinen jatko yhdyntä-aktin vuosituhantisen palvonnan, mysteerin kunnioituksen perinteelle. Kulttuuri, joka on sokea näkemään ja kunnioittamaan tämän voiman mahtia, tai teeskentelee sokeaa esimerkiksi tasa-arvon ihannetta tavoitellen, ei voi säilyä terveenä. Tasapuolinen seksuaalinen sallivuus ja suvaitsevaisuus tulee toteutua toista kautta. Sukupuolineutraali parisuhde lain edessä ja kirkon salliva ja syrjintää tuomitseva linja on oikeaa humaania ihmisyyttä. Mutta jättäkää yhdynnän ja sikiämisen ihme ja pyhyys rauhaan ja sen ympärille muodostunut instituutio koskematta.
Mikäli kirkon ajatustapa aikanaan päätyy silittämään tämän biologisen ja kulttuurimme arkeologisen erottelun pois näkyvistä harmonisoivan tasa-arvokäsityksen nimissä, tulen toki sopeutumaan siihen mutta pettyneenä. Kahden sukupuolen erilaisuus ja monisäikeinen jännite on ihmiskunnan ja Jumalan luonnon hämmästyttävää kauneutta, rikkautta ja kulttuurimme morfologista estetiikkaa, jota toivoisin juhlittavan, ei samaan muottiin nujerrettavan. Mies-nainen erotiikan juhliminen ei vähennä millään tavalla kauniin samanparisen rakkauden ilmenemisen tapaa. Kirkon tulisi löytää sakraalit koodit ja tapa kunnioittaa molempia.