Syksy 2010 muistetaan kauan TV-keskustelusta, joka suisti kirkon hajaannukseen. Selkkaus heijastelee laajempaa uskonnon kriisiä. Naispappeuskiistan kuppikunnat erkanevat ja vihkivät omia pappejaan. Katolisen kirkon skandaalit ovat säväyttäneet maailmalla. Maailmanuskontojen kartalla uhkaa jännitteiden kasvu. Paavi muuttaa varovasti käsitystään ehkäisystä vasta kun kymmenet miljoonat ovat sairastuneet ja kuolleet HIV-viruksen riehuessa. Kirkkojen kriisiytyminen opin, hierarkian ja ihmisten arjen toivottoman erkaantumisen tuloksena on maailmanlaajuinen ilmiö. Uskonto ja henkinen kestävä kehitys on ympäristöteeman ohella yksi suurista kysymyksistä alkaneen vuosisadan asialistalla.
Kirjoitukseni väittämä on, että Raamatusta ja ajatusrakenteiden jähmettymisestä on tullut kristillisen kulttuurin kompastuskivi. Vanhoillinen raamattukäsitys merkitsee, että tuo arvokas kirja on nostettu epäjumalankuvaksi ja palvonnan esineeksi tavalla, joka pilaa sen arvon, synnyttää kiihkoa, repii yhteisöjä ja estää maltillisen ihmisyyden rakentamisen uskonnon arvoja ja perinnettä kunnioittaen. Ilmiö on samaa juurta ääri-islamin kanssa.
Raamatun arvon palauttaminen vaatisi sen historiallisuuden tunnustamista kaikessa arkisuudessaan, dokumenttina ja kuvauksena vuosituhansien uskonnollisen kokemuksen vaiheista. Vaarallisten kiihkoilmiöiden takana on ajatus Raamatusta totuuden taikarasiana, josta löytyvät oikea tieto ja vastaukset ihmiselämän kysymyksiin.
Pysähtyneen uskonnollisuuden kääntöpuolena on uskonnonvastaisten piirien kiukku ja lukkiutuneet asenteet. Esimerkkinä uskontokriittinen uusateistinen filosofia. Toinen ajan juonne on epä-älyllisen fundamentalismin kuohu, joka aaltoilee evankeliaviihteen ja talebanisoituvan puhdasoppisuuden välillä. Näemme kaksi fanaattisuuden lajia, hengen hurmosta tavoitteleva helluntailiike ja eskatologinen pyhien yhteisöä korostava hurskausfundamentalismi. Samat suuntaukset ilmentävät usein molempia.
Niukkeneva luonnonvara on raitis, maltillinen ja humaani hengellisyys, metelöimätön ja kiihkovirtauksia väistelevä arjen uskonnollisuus. Näen Euroopan ja maailman kohtalon kysymyksenä sen, syntyykö Aabrahamin perillisten (juutalaisuus, kristinusko ja islam) piirissä uskontojen riviedustajien välille rakentava yhteyden tunne – uskonnon matalan statuksen manifesti.
Kaatuneet autettakoon seisaalleen
Suomessa viime vuosina julkisuuden kynnyksen ovat ylittäneet Nokia-herätys ja fundamentalistista manipulaatiota tihkuvan TV-tarjonnan nousu. Nämä ilmiöt ovat globaaleja. Kampanja pursuu eetteriin Amerikasta tulleiden vaikutuksien ajamana. Uskonnon terveiden vaikutuksien pelastamiseksi on tärkeätä julistaa vastarinta vouhotusta vastaan. Uskonkiihko rakentaa outoa pyhien yhteisön erottautumista ja totuushygieniaa. Maailmassa kaivataan herätysliikettä, joka auttaa takaisin seisaalleen niitä, jotka hurmoksen saarnaajat ovat kaataneet. Aika tuomitkoon, onko tämä kehotus kotoisin oikeasta lähteestä.
Suomenkin televisiossa esiintyvät evankelistapellet täyttävät suurhalleja ja keräävät kymmenientuhansien kuulijajoukkoja. Sanoma on yksinkertaista Raamatun jakeisiin muka sisältyvien voimien, viisauden ja kohtalon julistamista. Ominaista on uhon ja draaman ilmapiiri, lietsonta, taikatemppuja muistuttavat tarinat. Kaupallisuus on surkuhupaisaa. TV-ruudun alaosaan ilmestyvät pankkitilin numerot, tarjoukset taikaesineistä, tilattavissa vaikkapa Jerusalemissa kasvatetut oliivipuun versot. Jeesuksen kerrotaan temppelin esipihalla kimmastuneen rahanvaihtajien ja amulettikauppiaiden hyörinään. Tänään sama kiivaus kohdistuisi uskonnon rihkamakauppaan.
Jumalan ääni pahvikulissin takaa
Hurmosliikkeiden, TV-evankelistojen ja totuudesta kiivailevien uskonoppineiden yhteinen piirre on outo varmuus siitä, että heidän hallussaan on suoraa tietoa Jumalan tahi Allahin tekemisistä ja tarkoituksesta. Jotkut raportoivat saaneensa suoria viestejä. Pulpettiin kivunneet tietäjät antavat ymmärtää seurustelevansa Jumalan kanssa ja uskovansa, että hänen tekemisiinsä voidaan vaikuttaa, vaikkapa tehostettuja rukousaktioita masinoimalla. Taikausko, esoteeristen näkymättömien olentojen kuvittelu ja palvonta hiipii esiin. Puhujan olemus viestii, että hän itse on korotetussa olemisen tilassa luopumuksessa elävän kansan yläpuolella. Hyvä tahto, viisaus ja totuus valuvat suupielistä. Omavanhurskaus paistaa kauas.
Olen tuntenut lukuisia Jeesuksen opetuslapseuden kannattelemia kristittyjä, joita olisi totisesti aihetta kehua hyvästä elämästä, kristillisen esikuvan kannattelusta ja vuosikymmenten vaelluksesta Jumalansa yhteydessä lähimmäistensä tukijana. Yhteistä näille tuntemilleni ihmistovereille on kuitenkin se, että heistä kukaan ei ole saanut oivallusta kohoamisesta johonkin pienemmän syntisyyden etujoukkoon.
Nöyryyttä totuuden kauppamiehille
Kristinuskon ja juutalaisuuden yhteinen historia antaa vakavasti pohdittavia esimerkkejä kokonaan toisenlaisesta käytöksestä. En tarkoita pilkkaajien puheita ja uskonnon kaatajia, vaan aikakautensa hengellisen todellisuuden vaalijoita. Maallikkojen metelöimättömän uskonnon viisaus tulee kaivaa esiin ja tukkia fundamentalismin humalassa pölöttävien suita. Uskonnon historiassa on kautta aikojen ollut tarjolla myös Jumalan salatun luonteen ja mysteerin kunnioitus. Sisäisesti etsivät ja rehelliset ajattelijat ovat myöntäneet suuren tuntemattoman salaisuuden, ihmisen kyvyttömyyden kurkistaa viisauden kaivoon. Uskonnosta ja Jumalasta on kirjoitettu nöyrän kunnioituksen ja runouden kielellä, joka on pohtivaa, aavistelevaa, majesteetin edessä hiljentymistä.
Tällainen kristillisyys ja Jeesuksen hiljainen seuraaminen on ristiriidassa pyhitystä ja totuuden mainospuheita viljelevien kanssa. Jeesus arvosteli monisanaisen ja äänekkään julkisen rukoilemisen tyyliä. Hän osoitti juutalaisen uskonnon tiivistyvän ajatukseen rakkaudesta ja lähimmäisen hyvästä kohtelusta, sisäisen sovinnon etsinnästä lähimpien ja Jumalan suuntaan.
Kristinuskon piirissä vaikuttavien karismaattisten ja fundamentalististen julistajien erehdys on raamatun nostaminen taikakalun asemaan, salatun totuuden lähteeksi. Oppi, jonka mukaan Raamattu on yliluonnollisella tavalla maailmaan toimitettu viesti ihmiskunnalle, on pilantekoa heille, jotka ovat tekstit kirjoittaneet. Kirjoitukset ovat rehellisiä pohdintoja aikansa arkipäivän keskellä, ikuisten uskonnon ja jumaluuden kysymysten äärellä.
Näivetys vai uudistuminen?
Onko kristillinen kulttuuri elinvoimainen ja kykenevä uudistumaan vai onko se käymässä fundamentalististen kouristusten kautta kohti näivettymistä ja ajautumassa marginaaliin maailman näyttämöltä? Islamin maailmassa vastaavat ilmiöt esiintyvät talebanien kiihkon ja länsimaihin kohdistuvan vihan ja jihad-retoriikan tasolla. On huomattava näiden virtauksien samankaltaisuus. Kristinuskon sisäinen fundamentalismi perustuu islamin ääri-ilmiöiden tavoin uskoon pyhän kirjan velvoittavasta ja sanatarkkaan lukemiseen perustuvasta tulkinnasta sekä suvaitsemattomuudesta toisinajattelua kohtaan.
Kristittyjen maailmanyhteisön tulee uskaltaa katsoa Raamattua dokumenttina samalla arvostavan tutkijan maltillisella, kriittisellä ja tasapainoisella mielellä kuin tutkimme muita ihmiskunnan historian kirjallisia aarteita vuosisatojen ja tuhansien takaa. Omassa kristinuskon kulttuuripiirissä itse eletyt uskonkokemukset ja ilmiöt luovat luonnollisesti oman sisäpuolisuuden ja kotoisuuden ja antavat kokijoille uskonnon merkityshorisontin, jota objektiivinen analyysi ei koskaan tyhjennä.
Metelöimätön uskonnollisuus
Kristillisen tradition sisällä on myös suuntaus, joka korostaa seurakunnan arkisen kokemuksen merkitystä, asioiden punnitsemista tosielämän testejä vasten. Uskonnon kielipeliä lainaten uskotaan jatkuvaan ilmoitukseen seurakunnan keskuudessa. Ihmiset pohtivat ja tutkivat vakavuudella kaikkea ja pitävät sen kuin hyväksi näkyy. Kirjoittamisen, median, kulttuurin, taiteen, tieteen ja seurakunnan arkisen elämän tuoksinassa vuosikymmenten ja -satojen kuluessa toteutuu – jos halutaan näin sanoiksi pukea – Jumalan johdatus. Oikeat asiat ja näkemykset siivilöityvät esiin ja pahan hedelmät paljastuvat seurauksistaan.
Kolmen suuren maailmanuskonnon yhteinen lähtökohta oli epäjumalien moninaisuuden kieltäminen, vapautuminen taikuuden piiristä. Tämä on kirjan kansojen yhteinen perusta. Jumalan, Jahven, Allahin nimitys varattiin tuntemattomalle majesteetille. Hartauden kohteeksi nousi näkyvän ulkopuolinen maailman alkusyy, jota ihmisen käsityskyky ei voi tavoittaa.
Meille kaikille sopisi toistettavaksi vuonna 801 kuolleen islamilaisen naisaskeetin Rabiah’in rukous: ”Jumala, jos palvon sinua kadotuksen pelon tähden, polta minut helvetissä, jos palvon sinua paratiisin toivon tähden, sulje minut ulos sieltä; mutta jos palvon sinua sinun itsesi tähden, salli ikuisen kauneutesi valaista minua”. Tuohon aikaan nuoren islaminuskon ja silloin jo instituutioksi kulahtaneen kristinuskon välillä oli paljon ymmärtämystä ja sopuilua. Mm islamin piirissä tunnettiin seuraava sympaattinen väännös heidän uskontunnustuksestaan: ”On vain yksi Jumala, Allah ja Jeesus on hänen sanansaattajansa.” Nämä ja muita virkistäviä ajatuksia löytyvät kirjasta ”Karen Armstrong: A history of God, Vintage Books 1999”.