Teksti on lainaus kirjastani Enkelitikkaat (Yliopistopaino 2003).
Ihmisen filosofisista ongelmista kaikkein perimmäisimpiä on kysymys elämästä ja tajunnasta. Näiden käsitteiden määrittely‑yritykset ja niiden ympärillä tapahtuva pohdinta ovat lumonneet ihmisen mielen lentoa vuosisatojen ajan. Tieteen voitokas tunkeutuminen maailman salaisuuksien sisään availee verhoa myös tämän salaisuuden edestä. Molekyylibiologian ja biokemian edistys tuntuu purkavan elämäksi kutsutun prosessin salaisuudet kerros kerrokselta. Tietokoneiden ja ns. keinoälyn kehitys tarjoaa hämmästyttävän tarkkoja vertailukohtia tajunnallisten tapahtumien kuvailuun. Onko ihminen lähestymässä näiden perimmäisten kysymysten ratkaisuja? Mitä tällaisessa yhteydessä ratkaisu tai ymmärtäminen oikein tarkoittaa? Päätepistettä ei varmaan ole kuviteltavissa. Ehkä ihmisen tilannetta voisi luonnehtia toteamalla, että perille tuloa tärkeämpää on liikkeellä oleminen. Joka tapauksessa voidaan katsoa, että tieteen viimeaikaiset kehitysvaiheet antavat uusia haasteita maailmankatsomukselliseen pohdintaan.
Kognitio ja tiede
Tajuisuuden olemusta koskevat filosofiset kysymykset ja tietojenkäsittelytieteen teoreettiset pohdinnat ovat synnyttäneet viime vuosikymmeninä uuden tutkimusalan, jota kutsutaan kognitiotieteeksi tai tietoisuustutkimukseksi. Sen piirissä on muotoiltu rohkeita väitteitä, joiden mukaan tietojenkäsittelyteorian avulla voidaan ennen pitkää ratkaista ihmismielen arvoitus. Kun ihmisen salaisuus selitetään, on ihminen vain yksi luonnonilmiö muiden joukossa, arvelee kognitiotieteen tutkija Daniel C Dennet kirjassaan Tietoisuuden selitys. Tämän käsityksen haastaa filosofi David Chalmers kirjassaan The Conscious Mind huomauttaen, että Dennetin ajatukset eivät avaa oikeastaan lainkaan tietoisuuden sisintä olemusta, vaan lähinnä selittävät informaation prosessointia tajunnassa ja yksilöiden välillä.
Huomattava kognitiotutkija Jerry Fodor on myös epäilevä tietokonemetaforan suhteen. “Emme ymmärrä monia keskeisiä mielen toimintoja. Nykyiset teoriamme eivät luultavasti edes sovellu niiden selittämiseen”. Vuonna 2000 ilmestyneessä kirjassaan The Mind Doesn’t Work That Way hän huomauttaa, että “… mielemme kokonaisvaltaiset prosessit ovat edelleen täysin selitystemme ulottumattomissa”. Englantilainen matemaatikko ja kosmologian tutkija Sir Roger Penrose pohti mielen ja keinoälyn probleemaa vuonna 1989 ilmestyneessä kirjassaan “The Emperor’s New Mind” . Hän epäilee ja syvällisin argumentein huojuttaa uskoa siihen, että ihmismielessä olisi kyse vain laskenta-automaatin hurinasta. Sir Penrose päätyy myös esittämään tieteenfilosofisen haasteen. Vuonna 2001 antamassaan haastattelussa (EMS Newsletter 39) hän lausuu:
Käsitykseni mukaan ollaan edistytty erittäin vähän kohti vastauksia siitä, mitä mielessä tapahtuu, keitä me olemme, mitä on tietoisuus, miksi olemme täällä ja miten unversumi luo mahdollisuuden tietoisuuden omaaviin olentoihin tai onko elämää kuoleman jälkeen? En katso uskovani uskonnon dogmaan, mutta kylläkin ajattelen, että uskonto hapuilee jonkin sellaisen perään, johon meillä ei ole vastauksia vielä, ja joka on perinteisen tieteenkäsityksen ulkopuolella. Luullakseni ajattelen, että koko tieteen käsitteellisen ulottuvuuden tulee laajentua ja muuttaa ennen pitkää luonnettaan.
Onko tajunta materian ominaisuus?
Eräs klassisimpia maailman olemusta koskevista ongelmista on kysymys: monismi vai dualismi? Palautuuko maailma yhden ainoan perusaiheen ilmentymiksi (materia tai energia) vai onko oletettava kahden erilaisen, toisiinsa palautumattoman perussubstanssin olemassaolo (materia, henki).
Dialektisen materialismin nimellä tunnettu ajattelusuuntaus on pyrkinyt vaientamaan puheen hengestä tunnetulla määritelmällään: tajunta on korkeasti järjestyneen materian erityinen ominaisuus. Eräänlaista vastapoolia edustaa arkaainen ajatustraditio panpsykismi, jonka mukaan kaikki aine kasveja ja kiviä myöten omaa jonkinlaisen tajunnan. Vanhan Testamentin visio autiosta maailmasta, jossa ”Jumalan henki liikkui vetten päällä” esittää dualismin ajatuksen runollisen allegorian muodossa. Dialektisen materialismin mukaan ihminen on käsitettävissä äärimmäisen monimutkaiseksi sähkökemialliseksi laitteeksi, automaatiksi, jonka vitaliteetti ja ”henki” eivät periaatteellisesti eroa ohjelmoidun mekaanisilla aisteilla varustetun robotin toiminnasta. Tämä näkemys on koettu provokaatioksi henkiseen todellisuuteen uskovien ja aivan erityisesti uskonnollisen ajatustavan piirissä.
Modernin fysiikan uudet hämmästyttävät tulokset, erityisesti kvanttimekaniikan löydökset, ovat paljastaneet materian käsitteen ongelmallisuuden ja totunnaisen ajattelutapamme vajavuuden. Edelleen on saatu hämmentäviä todisteita fysikaalisen tapahtumisen ja tajunnan yhteenkietoutumisesta. Luonnontieteen jo hetken ongelmattomaksi ja ehyeksi luultu maailmankuva on paljastunut jännittävällä tavalla rikkinäiseksi, monitulkintaiseksi ja paradoksaaliseksi.
Synteettisen tajunnan ongelma
Elämään ja tajuntaan liittyvää filosofista ongelmaa voidaan eritellä sopivien ajatuskokeilujen avulla. Klassinen kysymyksenasettelu science fiction hengessä voidaan esittää seuraavasti. Voiko ihminen luoda elämää keinotekoisesti? Voiko ihmisen valmistama tai materiasta syntetisoima laite tai tuote saada tajunnan?
Tämän kysymyksen periaatteellinen dramaattisuus paljastuu, jos sallittujen valmistusmenetelmien joukkoon kelpuutetaan myös molekyylitason manipulaatiot ja kemialliset prosessit. Silloin voisimme ‑ tosin luultavasti seuraavan sadan vuoden ajan vain mielikuvituksessamme ‑ syntetisoida molekyyli molekyyliltä kopion ihmisen munasolusta ja kasvattaa sitä kohdun olosuhteita jäljittelevässä ravinneliemessä. Olisiko tuloksena tajuisuuteen kykenevä olento, ihmisen rakentama synteettinen kumppani, vai vain komplisoitu kasa biomassaa, jonka sieraimista puuttuisi elämän henki. Hengen ja tajunnan jumalallisen tuonpuoleisuuden varjelemiseksi meistä useat salaa toivoisivat, että tuo synteettinen olio osoittautuisi vain sieluttomaksi kudokseksi, kuin kelloksi, jonka vieteristä puuttuu veto. Jos tuo veijari osoittautuisi eläväksi, olisi ihminen noussut Luojan rinnalle.
Aine ja henki, harhainen yksinkertaistus?
Onko tajunta materiaan luonnostaan piiloutuva mahdollisuus, joka ilmestyy itsestään, kuin tikitys kellokoneistoon, oikealla tavalla ryhmiteltyyn molekyylien kasautumaan? Merkitseekö tajunta ja minuuden kokemus sellaista tosiasiaa, joka ei selity materian ja sen lakien, nykyisten tai tieteen joskus täydentämien, määrittelemässä järjestelmässä? Onko osoittautumassa, että klassinen kahtiajako aineen ja hengen kategorioihin on harhainen yksinkertaistus? Uskallan sanoa, että tieteellinen materialismi brutaalissa muodossaan on heikoilla. Voidaan tietenkin inttää, että materiasta on löydettävissä yhä uusia yllättäviä piirteitä, että materia osoittaa sisältävänsä ennalta arvaamatonta kompleksisuutta, ja näin materialistinen ykseys saadaan palautettua voimaan. Tällä tavoin muotoiltu materialistinen eetos merkitsisi oikeastaan sitä, että hengeksi ja tajunnaksi kutsutut olemassaolon ominaisuudet imaistaisiin materian käsitteen sisään. Tietomme aukot pakottavat suhtautumaan vakavasti siihen olemassaolon puoleen, jota intuitiomme on tottunut kutsumaan hengeksi, ja on loppujen lopuksi epäolennainen nimityskysymys, katsotaanko tämä voitavan selittää vain materian erikoiseksi emergentiksi ominaisuudeksi.
Leikkiä fysiikan rajalla
Edellä luonnosteltu kysymyksenasettelu on positivistisesti sävyttyneen tieteenfilosofisen etiketin kannalta varmaan kuritonta leikittelyä, johon vastaukseksi tarjotaan Wittgensteinin tunnettua teesiä: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava”. Ihmisen hapuillessa olemassaoloahdistuksen ja kosmisten kysymyksien alla tieteellisyyden kriteerin rinnalle nousee toinen maanläheisempi vaatimus. Millaisen maailmankuvan avulla voimme saada henkiseen tasapainoon riittävät vastaukset kysymyksiimme maailman ja luonnon rakenteesta? Millaisen ajatuksellisen jäsennyksen avulla saamme tyydyttävän otteen olemassaolon kokemuksesta ja näin eheytyä toimiviksi persooniksi? Filosofinen pohdiskelu olemassaolon peruskysymyksistä ei voi välttyä ylittämästä objektiivisen, kurinalaisen tieteenharjoituksen ja metafysiikan rajaa. Ajatus maailman dualistisuudesta, erillisen hengen tai tajunnan kentän olemassaolosta, ei varmasti ole falsifioituva eikä testattava hypoteesi, ja siten se voidaan luokitella hyödyttömien spekulaatioiden seuraan. Kuitenkin jos tunnustamme ihmisen subjektiivisen aistimuksen, sisältäpäin koetun minuuden, itsetajuntaan virittyneen materian olemassaolon, tieteellisesti merkitykselliseksi empiiriseksi havainnoksi, emme voi sivuuttaa tätä oletusta hymähtäen.
Olemmeko antenneja?
Eräs kiintoisa mahdollisuus tajunnan tarkastelussa olisi seuraava ajatuskoe. Se on aidosti metafyysinen spekulaatio, epätieteellinen ajatuksen leikki, jolla kuitenkin voisi olla kiintoisia seuraamuksia maailman hahmottamisen kannalta. Kuvitelkaamme, että materian osuus tajuisen olennon yhteydessä on saman kaltainen kuin antennin ja ilmaisinkojeiston osuus radiosignaalien vastaanottamisessa. Tässä tajunta tai ”henki” tunnustetaan maailmankaikkeuden erilliseksi tasoksi, itsenäiseksi ilmiökentäksi, materiasta riippumattomaksi kategoriaksi. Tajuisissa olennoissa vain tapahtuu tämän kentän ja materian hienovarainen vuorovaikutus samaan tapaan kuin radiolaitteessa, jossa oikein yhdisteltyjen komponenttien järjestelmä pystyy vangitsemaan näkymättömän (vaikka kylläkin materiaalisen luonnon ilmiöihin kuuluvan) sähkömagneettisen kentän ja muuttamaan ne aistittaviksi tapahtumiksi, ääniaalloiksi. Tajunnallinen olento olisi siten eräänlainen vastaanotin. Tässä ajatuksessa luovuttaisiin yrittämästä redusoida tajuntaa materian ominaisuudeksi ja saada sitä upotettua nykyisen luonnontieteen kuvaaman maailman tai fysiikan käsitteistön rajaaman maailman sisään. Voisiko henki tai tajunta sopia tieteellisen keskustelun sanastoon materian, energian, etäisyyden ja ajan käsitteiden rinnalle?
Ajatusleikin seurauksia
Tämän ajatusleikin eräs seuraamus olisi ratkaisu edellä esitettyyn synteettisen ihmiskopion ongelmaan. Keinotekoisesti valmistettu ihminen todennäköisesti ”käynnistyisi” eli heräisi tajuiseen olemassaoloon, jos kopio olisi kyllin tarkka. Kuitenkaan tämän tajunnan alkuperä ei olisi materiassa sinänsä, vaan materian kyvyssä toimia tajunnan asuntona tai ”vastaanottimena”. Toinen tämän ajatuskokeen seuraamus olisi mahdollisuus rakentaa silta, joka yhdistäisi länsimaisen individualistisen ajattelun ja idän filosofioissa esiintyvän universaalin tajunnan ja maailmanhengen idean.
Metafyysinen ajatuskoe on lähinnä iloista hoipertelua tieteellisen ajattelun ja eksistentiaalifilosofian varjoisalla takamaalla. Mielenkiintoiseksi sen tekee mahdollisuus, että se kenties on sopusoinnussa luonnontieteen havaintojen kanssa ja lisäksi antaa mahdollisuuden sisällyttää luonnonilmiöitä koskevaan argumentaatioon havainnon, joka sinne ei tähän mennessä ole oikeastaan sopinut, elävien olentojen tajunnan, subjektiivisen minuuden kokemuksen ja vapaan tahdon.
Onko materialismi kuoleva katsomus? Onko kenties materialismin ja idealismin vastakkainasettelu muuttumassa synteesiksi? Miten maailmankuvamme muuttuisi, jos dualismin ajatus materian ja hengen kahdesta todellisuudesta hyväksyttäisiin vakavissaan luonnontieteellisen ajattelun piiriin?