Avioliittoa ja parisuhdesäädöksiä koskeva keskustelu kaipaa uutta tarkastelukulmaa. Yhteen liittynyt, keskinäiseen vastuuseen ja yhteistalouteen sitoutunut pariskunta on järjestyneen yhteiskunnan perusta. Rekisteröity parisuhde on terve ja erinomainen käsite, jonka sisään mahtuu myös samaa sukupuolta olevien parisuhde ja avoliiton nimellä tunnettu yhteiselämän muoto.
Jäljellä on syviä tunne- ja kulttuuri-ristiriitoja synnyttävä kiista avio-etuliitteestä. Avioliitto miehen ja naisen laillistetun parisuhteen nimenä nousee tunnetusti historian syvyyksistä ja uskontojen kulttuuristen kerrostumien alta. Vuosituhansia vanha instituutio on tosiasia ja siihen ankkuroituneet yhteiskunnalliset konformistiset paineet ymmärrettäviä.
Olisi syytä läpivalaista terminologiaan kuuluvaa tunneviestintää ja irrottaa yhteiskunnallinen käsite ja kirkon ja uskontojen kielipeliin kuulunut avio-etuliite. Edellisen eduskuntakäsittelyn aikaan presidentti Niinistö käytti painavan puheenvuoron, joka tulisi tutkia tarkoin. Rekisteröidyn parisuhteen käsite voisi olla parisuhde-elämää säätelevä perusta. Kirkollinen ja uskontojen rituaaliperinteeseen liittyvä kulttuuri avio-sanastoineen tulisi saada erillisen aseman, sen mukana arvovallan ja kirkollisen kulttuurisen sisällön.
Tässä mallissa kaikki järjestyneet parisuhteet, avo- ja avioliitot olisivat ensisijaisesti rekisteröityjä parisuhteita, yhteiskunnan säädännän piirissä asetettuja siviili-liittoja. Ne parit, jotka haluaisivat uskontoperinteen kulttuurisista syistä liitolleen uskonnollisen rituaalisen siunauksen, hakeutuisivat erikseen tämän pariin.Tämän tekisi mahdolliseksi kirkollisen vihkikaavan muuttaminen. Kirkko ja uskonnolliset yhteisöt voisivat asettaa tarkistetun vihkikaavan miehen ja naisen sukupuoliyhdyntään perustuvan, yhteisiä jälkeläisiä varten perustettavan ja pysyväksi tarkoitetun parisuhteen solmimista varten.
Miehen ja naisen pariliitto on poikkeuksellinen ja erityisen painava asia koska siihen sisältyy potentiaalina jälkeläisten saaminen ja siitä seuraava elämänmittaisen vastuun ja ylisukupolvisten vaikutusten ketju. Mies-mies ja nais-nais parit eivät, geneerisesti katsoen, lisäänny. Toki aikuisten välisten ja esimerkiksi leskeyden jälkeen solmittujen mies-nainen-liittojen kohdalla tilanne on likimain sama. Kuitenkin juuri mainittu erityinen mies-nais-liiton luonne on oikeutus sille, että tätä tulisi käsitellä kirkon viitekehyksessä erityistapauksena. Kuitenkin niin, että perustelu ei ole suora raamatulliseen auktoriteettiin vetoamien vaan maanläheinen elämän realismi. Mies-nainen pari solmiessaan liiton ottavat erityisen suuren askeleen ja vastuun, joka saattaa merkitä lapsia ja heidän kohtalonsa kymmenien vuosien päähän. Edessä ovat vanhemmuuden ilot ja taakat, lasten mahdolliset sairaudet, huolenpito kasvatuksesta ja aineellisesta turvasta. Kirkollisen siunauksen, kannustuksen, esirukousten ja yhteisöllisen turvaverkon tarve on – sanoisin – sata-kertainen verrattuna samaa sukupuolta oleviin pareihin nähden, joissa kahden aikuisen sosioekonominen turva on pääasia – toki tärkeä sekin.
Avioliitto, jonka pohjana on sukupuolten yhteys, on instituutio, jolla on tuhansien vuosien historia, biologinen perusta, rikas kulttuuriperintö ja eettinen paino, ja sille voi perustellusti luoda sen mukaisen erityisaseman. Tämä ei tarkoita, että vähitellen lisääntynyt ymmärrys ja suvaitsevuus samaa sukupuolta olevien rakkaudesta tulisi torjua. Homoseksuaalinen parisuhde on saanut tuskaisen prosessin jälkeen oikeudellisen tunnustetun aseman. Laki rekisteröidystä parisuhteesta säädelköön tämän ja muut järjestyneet vastuulliset pari-muodostelmat.