Tunnustuksien tekstit ovat minulle yhtä hankalia kuin tietääkseni monille muillekin. Historian tarkastelu asettaa ne yhteyteensä. Jeesuksen jälkeen kristologinen kiistely ja teorian rakentelu jatkui satoja vuosia, ja tekstit voi ymmärtää näitä taustoja (Nikea 325, Konstantinopoli 381, Khalkedon 431 ym) vasten. Olen kiitollinen, että nyt ei poikittain ajattelijan tarvitse pelätä mestausta. 1500 vuotta sitten olisin joutunut pölkylle. Ensimmäisen 1000 vuoden jakso oli valtava historian näyttämö, jolloin tehtiin kirkkohistoriaa, oppihistoriaa, skolastista filosofiaa ja tietenkin raadollista valtapolitiikkaa. Nämä voimat ovat vaikuttaneet koko kirkon historian ajan ja ovat paljolti kuormana edelleen. Jeesuksen maailmanhistoriallinen viesti on jossain kuorman alla piilossa. Kristikunta hajosi kahtia 1054 symmetrisen kirkonkirouksen voimalla. Nykyään kiisteleviä sirpaleita on kymmeniä tuhansia. Toivon, että kristinuskon yhteisö vapautuisi kokonaan hifi-uskonnollisesta viisastelusta. Alkuvuosisatoina ihmiskunnan tietovaranto oli niukka vaikkakin jo varsin vaikuttava koostuen mm Sokrateen, Platonin, Aristoteleen, Arkhimedeen ja Ptolemaioksen teorioista. Jeesuksen aikalainen syvämietteinen pohdiskelija Filon Aleksandrialainen vaikutti myös. Tämä tietämisen ja käsitteellisen ajattelun ajankuva tihkui mukaan, kun uskon sanoitusta värkättiin.
Paavali hääräsi alussa keskeisenä ideologina. Alkuvuosisatojen kristologia-pohdinnoista heijastuu tuon ajan tietoperusta ja pyrkimys määrittelyyn, käsiterakennelmiin, kielelliseen väritykseen, faktasepityksen ja uskonnon tunneilmaisun yhdistämiseen. Tänään kristinuskon kiistoissa voisi olla mukana vanhojen tekstien ja valtaisan historiatutkimuksen tuloksien lisäksi tieteen (tosin monin kohdin keskeneräisiä) tuotoksia kuten DNA ja geenitutkimus, geologia ja tektoniikka, materian ja energian teoriat alkeishiukkasista, kvanteista kosmologiaan ja mustiin aukkoihin.
Keskityn olemaan kaikkine puutteineni Nasaretilaisen eka-luokkalainen opetuslapsi. Epäilen kaikkia ihmisten sommittelemia lausumia, väittämiä, olettamuksia, oppeja Jumalasta. Eri aikakausien ihmisten itse kehittelemiä tai heitä aikaisemmista kirjoituksista päättelemiä. Tieteen luomuksiin on syytä suhtautua myös varauksella kuten kaikkeen keskeneräiseen, osittaiseen, epävarmaan. Koetan toki muistaa soveltaa samaa omiin katsomuksiini, hihii. Ajattelen, että dekalogin toisen kohdan hengessä ihmisen olisi hyvä nöyrtyä suuren tuntemattoman, maailman mysteerin edessä ja pitäytyä tosissaan lausutuista väittämistä. Jeesuksen jättämä esikuva uskosta Jumalaan isänä, vanhurskaana armahtavana ja rakastavana maailman valtiaana on kyllä mykistävän arvokas hieno ajatus, elämän perusta, johon itsekin haparoiden koetan tarttua.
Kristinuskon maailmaa halkoo monta rajaviivaa, jotka erottavat erilaisia katsomusyhteisöjä. Yhden osajoukon muodostaa raamattufundamentalismi, jonka mukaan Jumala on tavalla tai toisella sanellut tahtonsa Raamatun kirjoituksien muotoon ihmiskunnalle elämän kokonaisohjeeksi, käsikirjaksi, josta löytyvät ”kristillisyyden neuvot”, säännöt elämäntapoja, mieltymyksiä, yhteiskunnan käytäntöjä koskien, oppi oikeasta teologiasta ja sakraalielämästä. Tähän vakaumukseen liittyy myös ennakkoluulo historiallista tarkastelua, kulttuurien evoluutiota, maailman muutoksia, paljolti myös tieteen avaamia näköaloja kohtaan.
Tällainen näkemys on minulta rapissut matkan varrelle. Osin syynä on elämän todellisten kasvojen, ilmiöiden, ihmiskohtaloiden katselu, kaiken näköisen karttuvan tiedon seuraaminen, teologien kirjoitukset, paljolti myös raamattututkimusta koskevat tulokset. Jeesuksen kehotus ”tutkikaa kirjoituksia” tarkoittaa minulle myös – ja erityisen tosissaan – viimeisten vuosikymmenten ja -satojen tieteen, kirjallisuuden, taiteen ja median sisältöjä. Tärkeitä ovat olleet mm Dietrich Bonhoeffer ja John A T Robinson. Teologian termein voisin oikeastaan sanoa, että uskon jatkuvaan ilmoitukseen, Jumalan hiljaiseen viestintään ajan merkeissä. Kyselen millaisissa porukoissa Jeesus tätä nykyä liikkuisi, mitä hänen Facebook seinällään näkyisi, mihin ajan ilmiöihin hän ottaisi kantaa jne. Reformaation juhlavuonna olisi ollut syytä muistaa myös sitä ennakoivien hahmojen vaikutusta, kuten erityisesti John Wycliffe ja Jan Hus.
Olen tottunut kuulemaan nimityksiä siitä katsomustyylistä ja kristinuskon suuntauksesta, johon oletettavasti minut luokitellaan: liberaaliteologia, kulttuurikristitty, suvakki, kristillinen humanismi, kirkkouskovainen, maailmaan mennyt, suruton. Lahden seudulla 60-luvulla vaikuttanut maallikkosaarnaaja Joel A ja oppipoikansa puhuivat ”helpompaa kristillisyyttä” etsivistä. Joskus tai aika usein on meitä ”vajakkiuskovia” moitittu siitä, miten järkeily on vaarallista ja johtaa harhaan. Toisinaan taas tuntuu, että se onkin tunteet ja myötäeläminen, joka on eksytystä. Minä katson, että ihmiskunnalle on annettu sekä järki että sydän ja molempia tulee viljellä Jumalan lahjana. Aavistan sielustani huolestuvien kristittyjen tulkitsevan – varsin oikein – ajatustani: keskityn ihmisyyteen. Maailman koko mittakaavassa kristinuskon rooli on mielestäni ennen kaikkea tässä: Miten kohtelen lähimmäistäni? Siis kuten tunnettu ”lain summa” Jeesuksen suuhun pantuna (Matt 7:12) tiivistää. Radikaalin humaanisuuden korostuksen on pelätty typistävän Jeesuksen ”vain” ihmisyyden julistajaksi. Näen tässä toisin, maailman vapahtajan teot ja esimerkin.
Raamattufundamentalismin ikävä puoli on se, miten muuttumattoman ja koskemattoman ”Sanan” verukkeella voidaan yli kävellä historiallinen tarkastelu, kieltää maailman muuttuminen ja seurakunnan valtuutus ja kehotus seurata aikaa, tutkia kaikkea ja pitää se mikä hyväksi näkyy. Eräs banaali esimerkki on suhtautuminen naiseen. Ympäri maailmaa näemme hirvittäviä uutisia naisen alistamisesta. Kristinuskon globaali kutsumus olisi taistelu tätä vuosituhantista vääryyttä vastaan. 
On surku, miten sanafundamentalismi muutamien 2000 vuoden takaisen menneisyyden hämäryydestä periytyvien jakeiden nojalla ottaa oikeuden syrjiä naissukupuolta ilkeällä tavalla ja julistaa miehelle erityinen status. Ihmisen biologia, haaroväli ja kromosomipari on saanut kristikunnan riitaantumaan. Mielestäni kyseessä on suunnattoman paljon isompi asia kuin Jeesuksen redusointi ihmissuhdeterapeutiksi. Raamattufundamentalismi mielestäni pahimmillaan tarkoittaa arkaaisten tekstien tulkitsemista jumalankuvaksi – vastoin ensimmäisen käskyn ohjetta. Jos tätä glorifiointia ohennetaan, jäljelle jää Jeesuksen sanoma, esimerkki, elämän ja jumalauskon ihanne ja sen alituinen päivittäminen kysellen, rukoillen, kaikkia väitteitä kyseenalaistaen.
Kristikunnan kiistely ja jakautuminen keskeisallergisiin pikku joukkioihin alkoi jo alkukirkon aikana. Vuoteen 1054 johtanut kehityskulku on kuvaava. Suurten blokkien kina jatkuu. Lukemattomista aiheista mainitsen tämän katolisen fundamentalismin erään jaoksen asenteen ortodoksikirkkoa kohtaan. https://www.youtube.com/watch?v=DtFXBDllso4 . Änkyräkriitikkojen analyysi on mm: Koska ortodoksikirkossa ei ole yhtä paavia vaan useita patriarkaatteja, tämä ortodoksimaailma on sekaisin (a mess), he eivät saa aikaan yhtä kaikkia sitovaa oppia ja mielipidettä. Ortodoksien joukossa on siis kaikenlaisia ajatuksia ja tämä on todistus hirmuisesta erheestä. Katolisen kirkon Piispanistuin ja Magisterium (=Kuuria?) sen sijaan edustaa järjestystä, opin puhtautta. Ihmisen perisynti on perimmältään paaviuden epäily. Kun omat ajatukset ja siis oma ylpeys nousee uhmaamaan kirkon sanaa, katsomusten moninaisuus ja siis paha pääsee valloilleen. Nykyinen paavi saa myös kuulla kunniansa. Rooma on rappiolla, mutta uutta paavia odotetaan joka laittaisi ”the house back in order”.
Kotoisessa luterilaisessa kirkossa on myös monenlaista, arvosteltavaa löytyy ja minusta on hyvä niin. Kriittinen puhe olkoon omiaan pitämään yllä kipristelyä, kipuilua, allergisia reaktioita. Räväkkä keskustelu kaikenlaisia näkemyksiä johonkin määrään sietäen on terveen seurakunnan aineenvaihduntaa. Itse tunnustan konservatiivista luonnettani ja näen härskiyttä siellä, missä pelleillään vakavilla asioilla tai julmistellaan ihmiselle säälimättömästi vaikkapa Raamatun jakeiden nojalla. Edellisestä on esimerkkinä pappi, joka sisustaa kirkon jääkiekkokatsomoksi tai osallistuu ensi-treffit alttarilla tapaiseen TV-inhotukseen ”kirkollisen silauksen” tekosyyllä. Jälkimmäisestä olisi esimerkkinä pappi, joka julistaa vastasyntyneenä kuolevan kastamattoman slummiperheen vauvan olevan helvetin oma, tai uskovainen lääkäri, joka antaa ymmärtää, että seksuaalisesti poikkeava ihminen on Raamatun nojalla kuolemantuomion ansainnut.
Huumori voisi olla vahva humanismin ase juuri osoittaessaan kieli poskessa absurdien väitteiden todellisen maun. Katselin juuri dokumentin vuoden 1054 suuresta skismasta, jossa idän ja lännen kirkot kirosivat toisensa. https://www.youtube.com/watch?v=Q_s9Rcsg5UI . Olisi mukava saada koolle talk-show, jossa yleisönä pari paavia ja muutama idän kirkon patriarkka ja joku armoitettu vääräleuka vetäjä paketoisi nuo 1000-luvun kiistat semmoisen farssi-kuvaelman muotoon, jossa myös paavilta ja patriarkalta lirahtaisi tippa housuun ja pidätelty nauru saisi vatsapoimut hytkymään ilon kivusta. Sen jälkeen halaisivat ja joisivat yhdessä muutaman lasin viiniä. Taisin kirjoittaa melko paatoksella. Nämä ovat tietenkin vain mielipiteitäni, joille en voi vaatia sen suurempaa statusta. Jätän nämä ajatuksien vaihetuspöydälle, aika ne punnitkoot. Olen joutunut luopumaan haaveesta jakaa uskonnolliset käsitykset jopa useiden lähimpien ystävien kanssa. On vain opittava elämään näiden ryppyjen kanssa.