Uskonto on jälleen osa yhteiskuntien ja politiikan draamaa. Arabikeväästä alkanut kaaos, islamistinen radikalismi ja Euroopassa pakolaiskriisi nostavat esiin kysymyksen: Onko näky kulttuurien törmäyksestä toteutumassa vai onko Huntingtonin dystopia vältettävissä? Voisiko maailmanuskontojen välille syntyä dialogi, jossa eri traditioiden maltilliset globaalin ihmisyyden kannattajat löytävät toisensa ja liittoutuvat uskontorauhan puolustajiksi?
Huonojen uutisten keskellä näkyy toivon pilkahduksia yllättävästä suunnasta. YleRadio1:n sarjassa ”Kolmannen maailman puheenvuoroja” kuultiin Liisa Liimataisen toimittama ohjelma ”Muslimien on vapautettava itsensä oman kulttuurinsa ääriajattelusta” (http://areena.yle.fi/1-3716424), jossa haastateltavana oli Muhammed Sammak, libanonilainen muftin neuvonantaja, muslimien sekä kristittyjen dialogijärjestöä johtava sunnioppinut. Haastattelun pointti, jonka tärkeyttä ei voine liioitella, on tämä: Hirmuteot ovat saaneet muslimit havaitsemaan, että tarvitaan islamin sisältä nouseva muutos – ajattelutapoja ja tulkintaa tulee uudistaa. Muslimien tulee vapauttaa itsensä demoneista, paholaisista jotka murhaavat ja tuhoavat islamin nimissä. Sammak: ”Certainly the muslims must do it. When it comes to the islamic culture, islamic education, islamic interpretation. It is the duty of muslim scholars, muslim organizations, they have to do their homework”. Useita islamin oppineiden ryhmiä on jo puuttunut asiaan. Egyptin al-Azhar, sunnimaailman arvovaltanen instituutio on puhunut omantunnon vapaudesta. Ohjelman mukaan tämä on ensimmäinen kerta kun islamilaisessa teologiassa käsitellään omantunnon vapautta, ilmeisesti Tunisiassa käydyn yhteiskunnallisen prosessin ansiosta.
Sammakin mielestä omantunnon vapaus perustuu Koraanin tulkintaan, jonka mukaan uskonto ei voi perustua pakkoon. Sammaq: ” The Koran says – there is no compulsion in religion”. Ihmisiä ei voi pakottaa uskomaan ja pakkoon perustuva usko ei ole todellista uskoa. Sammak toimii ääri-islamia vastaan kansainvälisellä tasolla. Ruohonjuuritasolla on myös liikehdintää. Kaunokirjallisuuden piiristä on syytä nostaa esiin d’Amine Issan kirja ”Kaksi imaamia, koraani islamin pimeitä tulkintoja vastaan”. Se kertoo kahdesta algerialaissyntyisestä Ranskassa vaikuttavasta imaamista, joilla on täysin vastakkaiset näkemykset.
Aabrahamin lapset
Kolmen suuren maailmanuskonnon alkujuuret kietoutuvat yhteen Aabrahamin tarinassa. Kertomus sijoittuu jaksoon, jolloin monoteistisen uskonnon katsotaan vakiintuneen. Hahmon historiallisuus ja tapahtumien ajoitus on tietenkin lähteiden puuttuessa epävarma. Aabraham on keskeinen juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin kirjoituksissa. Islamin piirissä kunnioitetaan monia kristinuskon arvoja ja hahmoja. On sanottu, että Muhammedin tarkoitus ei ollut luoda uutta uskontoa vaan palauttaa voimaan Aabrahamin, Mooseksen, Jeesuksen ja profeettojen usko. Islamissa Aabrahamia on kutsuttu kaikkien uskovien hengelliseksi isäksi.
Ajatus Aabrahamin jälkeläisten yhteydestä on nostettu esiin eri tahoilla. Vuonna 1991 on perustettu järjestö Aabrahamin lapset www.abrahamsbarn.se . Uskontojen juurista on julkaistu tärkeitä teoksia, kuten Karen Armstrongin kirja Jumalan historia ja Heikki Räisäsen teos The Rise of Christian Beliefs. Kirjoista välittyy aatehistorian prosessi, josta läntisten uskontojen kartasto on muovautunut.
Uskonnollisten ääriasenteiden nousu on huolestuttava ilmiö. Maailmanlaajuisten uskontoyhteisöjen virtaukset ja suunta ovat sivilisaation tulevaisuuden keskeinen tekijä. Olemmeko ajautumassa kohden jyrkkenevää konfliktia? Onko uskontoihin kylvetty maailman eheytymisen vaiko vihan ja tuhon siemenet? Näen Euroopan ja maailman kohtalon kysymyksenä sen, syntyykö uskonnon riviedustajien välille rakentava yhteys. Voisiko Aabrahamin perillisten myyttinen side, siitä nouseva keskinäinen kunnioitus ja lisääntyvä ymmärrys olla apu murtuvan maailman korjaamiseen? Kohotan peukaloni Mohammed Sammak’ille.
Kiihkoa ja hurmosta
Liioitellen ja uhkakuvia rakentaen on puhuttu sivilisaatioiden törmäyksestä. Kyseessä on ääri-ilmiöiden kuohunta mutta ratkaisevaa on tuleva suunta. Määräävätkö uskontoyhteisöjen kohtaamisen tosiuskovien kaaderit, opin ja tunnustuksen vartijat vai uskontojen maltillisemmat oppineet ja riviedustajat.
Islamin globaalissa yhteisössä uskonnon henkinen ja yhteiskunnallis-poliittinen sisältö kytkeytyvät yhteen erityisellä tavalla, joka näyttää mahdollistavan – jopa uskonnon omien eettisten opetusten vastaisesti – oikeuden arvostella, vihata ja äärimuodoissa väkivallan teoilla terrorisoida eriuskoisten elämäntapoja. Tämä uskonnon oikeuttama vihanpito kohdistuu myös toisiin ryhmittymiin islamin sisällä. Kristinuskon historia mm uskonsotineen tarjoaa vastaavia esimerkkejä.
Uskontojen fundamentalistinen kiihkeys ja transsiin suuntautuminen ovat kaksi hurmavoimaa ja ne löytävät usein toisensa monissa karismaattisissa kristiuskon suuntauksissa. Molemmat hakevat perustelunsa pyhistä teksteistä. Islamin maailmassa fundamentalistinen uskonnollisuus ja viha toisuskoisia kohtaan sekoittuvat usein.Terveen kulttuurin rakennusaineeksi tarvittaisiin toisenlaista henkisyyttä. Maailma kaipaisi eheyttä etsivää rakentavaa vuoropuhelua, suvaitsevaisuutta ja kulttuuriaitojen yli kurkottavaa ymmärtämystä.
Sillanrakennukseen eivät niinkään kykene kiivailijat ja puhtausliikkeiden kellokkaat vaan eri uskontokuntien hiljaiset sivustakatsojat, ehdottomuuden epäilijät, maallistuneet kadunmiehet, totuusyhteisöjen proletariaatti. Nämä normikansalaiset ja uskontojen tavikset eivät ole valioita, hurskauden sankareita eivätkä ehkä papiston ja mullahien ylpeydenaihe mutta he voivat olla sivilisaation pelastajia, eheämmän maailman rakentajia.
Suvaitsevaisuuden lisääminen vaatii myönnytyksiä kaikilta tahoilta. Kristittyjen tulee luopua vaatimasta tosiasiallisuuden statusta uskontonsa yliluonnollisille väittämille, muslimien tulee luopua habitukseen ja rituaaliseen legalismiin liittyvästä jyrkkyydestä. Kaikkien yhteinen luopumisen kohde on pyhien kirjojen kyseenalainen palvonta ja taikaesineen status. Uskonnon auktoriteetit tulee alistaa luonnollisen oikeuden, moraalin ja arjen rationaalisuuden kritiikille. Uskonnon arvo ja kulttuuria kannatteleva voima voidaan palauttaa irtautumalla kiihkosta, pakenemalla auktoriteettien sanelun alta, vapautumalla määrämuotoisten ajatuskaavojen ja tapojen puristuksesta elämäniloon, ihmistoveruuteen ja suvaitsevuuteen.
Tämä on kutsu Aabrahamin lapsille. Luopukaa ajatuksien kahleista, systeemin vankeudesta ja kohdatkaa toisenne Jumalan kunnioituksen, elämänilon ylistyksen ja ihmistoveruuden lipun alla. Uskonnon historia liittää yhteen vuosisatojen ja vuosituhansien ketjussa ihmiset, jotka ovat maailman mysteerin edessä hiljentyneenä kurottautuneet jumaluuden ajatuksen suuntaan kunnioittaen moraalisen elämänjärjestyksen, elämän pyhyyden, oikeudenmukaisuuden, lähimmäisen huomioon ottamisen ja armeliaisuuden ihanteita.
Uskontokritiikkiä ja vastakritiikkiä
Suurten sosiaalisten utopioiden romahdus, globalisaation myötä syntynyt maailmantalouden horjahtelu ja mediateknologian informaatioavaruus ovat luoneet uuden levottoman maailmanajan. Uhkana on tyytymättömyyden, aggression, epäsovun ja kaaoksen eskalaatio. Maailman pelastuminen vaatisi kestävän kehityksen edellytysten tunnistamista ja niiden tukemista. Kestävän kehityksen haaste on kahtalainen. Ympäristön ja ekologian ohella toinen ihmiskunnan kohtalonkysymys on henkisen ja kulttuurisen terveyden tila. Päämääräksi tulisi nähdä maailmanlaajuinen uskonnon reformaatio, koko käsitteen uudelleen konstruktio.
Kysyn, voisiko maailmanuskontojen sisältä avautua maltillisen rationaalisuuden ja hengellisen aikuisuuden näkökulma? Keskusteleva ja oppiperustaansa avoimesti arvioiva uskontoyhteisö voi sanoutua irti ääriasenteista. Tunnustuksellisen keskiön kiihkeyttä karttava ja vaihtoehtoja kyselevä etsivien tuomaiden joukko on tärkeä voima. He voisivat muodostaa maailmanlaajuisen yhdystason, jolla sivilisaatioiden dialogi voi toteutua.
Uskonnon laadunvalvonta
Islamin ja moninen kristillisten suuntausten yhteinen inhokuva on läntisen maailman hedoninen, rock-dekadenssin yhteiskunta. Huoli turmeluksen kehityksestä on yhteinen. Kaapuihin piiloutuneet kiihottajat ja konservatiiviset imperiumit ovat kuitenkin yhdessä epäonnistuneet johtamaan ihmiskuntaa suunnan muutokseen.
Maailman eri kulttuuripiireissä asuu suuri joukko, joita yhdistää arvostava suhtautuminen oman kulttuurinsa uskonnolliseen perintöön, mutta samalla epäluulo ja vieraus uskonnosta nousevaa kiihkoilua ja epä-älyllistä alistumista kohtaan. Heitä yhdistää positiivista moraalia ja kohtuutta kunnioittava maallistunut elämäntapa ja epäily uskonnon auktoriteettien sanelemia yksinkertaistavia totuuskäsityksiä kohtaan. Samalla vieraantuminen oman uskontonsa marginaaliin ja sivustakatsojaksi.
Kiihkoilijat ja tosiuskovat löytävät helposti haukkumasanoja ja moitteen aihetta näistä mustista lampaista. Kristinuskon piirissä tosiuskovien porukoissa puhutaan uskon luopioista, kulttuurikristityistä, siivosyntisistä, maailmaan menneistä, eksyneistä lampaista, kuolleen uskon kantajista. Islamin ja juutalaisuuden piirissä varmaan tunnetaan vastaavat luokitukset. Nämä uskontonsa sisällä elävät heikot veljet ja sisaret, uskontotuuksien epäilijät, luopiot ja sivulliset ovat todellinen Aabrahamin perikunta, jonka varassa voi olla maailman pelastus ja kulttuurimme säilyminen. Maailmaa eheyttävän dialogin voisivat aloittaa uskontojen kriittiset kannattajat, oman uskonsa traditiota arvostavat mutta samalla sen rajoitteet myöntävät ja suhteellisuuteen suostuvat.
Lännestä katsoen Islamin maailma on ollut ulkopuolisen silmin suuri arvoitus. On ollut vaikea havaita islamin piirissä esiintyvää uudistushenkisyyttä, fundamentalismin vastaliikettä, älyllisen rehellisyyden tavoittelua. Kuitenkin islamin piirissä kasvaneisiin lähimmäisiin tutustuminen voi avata yllättäviä yhteisiä tuntoja. Islamilaisten intellektuellien viisaat puheenvuorot ovat avanneet verhoa. Se, että myös Islamin sisällä on toisinajattelua, jopa merkittävässä määrin, sisältää tärkeän toivon näköalan. Islamin sisällä ja reunoilla vaikuttavien vähemmistöjen ajatusten rikkaus ja laaja kirjo tarjoaa yllätyksiä. Alussa mainittu libanonilaisen oppineen Muhammed Sammak’in haastattelu ja Egyptissä al-Azhar Yliopistosta kuullut puheenvuorot omantunon vapaudesta ovat kuin valon välähdyksiä. Islamilainen feminismi on yksi kiinnostavimpia reformatorisia taistelevan humanismin trendejä. Varsinainen taistelurintama, jossa panokset ovat tosia, henki, elämä ja oikeus ihmisyyteen.
Kristillisten kirkkojen sisällä on ollut kauan maallikoiden tietoisuudesta nousevia protestiliikkeitä, jotka kanavoivat kadun ihmisen vaistonvaraista tyytymättömyyttä järjestelmien pakkoja ja ajatusten kaidepuita vastaan. Rohkeat yksilöt, pahennuksia pelkäämättömät muurilta huutajat ovat avanneet suunsa. Älyllisen rehellisyyden kaipuuta ja ihmisen emansipaatiota ilmentävää liikehdintää on nähty enenevästi myös katolisen kirkon saneluauktoriteettia, selibaattisäännöksiä ja tunnustuksen kipukohtia vastaan.
Toora, Raamattu ja Koraani
Kolmen suuren maailmanuskonnon yhteinen ja perimmäinen lähtökohta oli epäjumalien moninaisuuden kieltäminen. Juutalaisuuden piirissä syntynyt ajatus on periytynyt kristinuskon opinkappaleeksi ja muodostaa myös islamin perustan. Tämä on kirjan kansojen yhteinen alkukuva. Maallisten, luonnosta löytyvien tai käsin tehtyjen kuvien palvonta uskallettiin kyseenalaistaa. Jumalan, Jahven, Allahin nimitys varattiin maailman tuntemattomalle majesteettiselle hengelle, tarkoitukselle, jota ihmisen käsityskyky ei voi tavoittaa. Olevaisuuden ytimessä on mysteeri ja kulttuurin perustana on kunnioitus salattua ja selittämätöntä kohtaan.
Älä tee itsellesi epäjumalaa mistään maallisesta! Tämä voisi olla kirjan kansojen yhteinen tunnustus. Älä turhaan lausu Jumalan nimeä on Vanhan Testamentin syvällinen ajatus, joka kuuluu kaikkien kirjan uskontojen esihistoriaan ja aateperustaan. Tässä on myös fundamentalististen ja totuusopeista kiihkoilevien uskonsuuntien yhteinen harha, Pyhän kirjan nouseminen yliluonnollisen palvonnan kohteeksi. Tämä on nähtävä yksijumalaisuuden perusviisauden turmelemisena. Juutalaisille Toora, kristityille Raamattu ja muslimeille Koraani on saanut ylimaallisen, ylhäältä taian tavoin tulleen viisauden sädekehän, koskemattomuuden ja pyhyyden auran. Pyhä kirja on näin ymmärrettynä epäjumalan kuva. Juuri sellainen, jonka uskontomme esi-isät kehottivat hylkäämään.
Epäilevät kadunmiehet ovat maailman toivo
Uskontotuuksia kriittisesti tarkastelevat kadunmiehet voisivat muodostaa oman kulttuuripiirinsä sisällä muutosta vaativan hiljaisen vastavoiman. Juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin sisällä vaikuttavat maltilliset, maallistuneet mutta uskontonsa henkisyyttä ja arvoja kunnioittavat maallikot muodostavat pinnan alla uinuvan passiivisen voiman. Kunkin kolmen maailmanuskonnon sisällä vaikuttaa tällainen matalan profiilin muutosenergia. Yhtensä ne muodostavat maailman mittakaavassa merkittävän ilmiön – kolme hiljaista virtahepoa. Jos tämä sivustakatsova oppositio tulee tietoiseksi arvostaan, nousee henkisesti oman uskonyhteisönsä varjoista itsetietoiseen keskiöön ja avautuu sekä sisäisesti että toistensa kanssa dialogiseen yhteyteen, oppimisprosessiin ja vuorovaikutukseen, tästä poikkiuskonnollisesta kulttuurin sillasta voi tulla maailmaa muuttava voima.
Vältän tietoisesti käyttämästä ekumenian käsitettä tässä yhteydessä. Uskontojen sulauttamisesta ei ole kyse. Minkään uskonnon sisällä ei tule teeskennellä muiden oppirakenteiden nieleksimistä, uusien opinkappaleiden omaksumista omien mielenlastien lisäksi. Yhteinen tahtotila syntyy henkisestä liittolaisuudesta oman uskontoyhteisön kiihkoilua ja fundamentalismia vastaan, suhteellisuuden ja suvaitsevaisuuden arvojen puolesta.
Tulee luopua rationaalisuutta loukkaavista uskonnon väittämistä. Puhuttaessa Jeesuksen persoonasta tai Muhammedista tulee erotella sellaiset käsitykset jotka juutalainen, kristitty ja muslimi voivat hyväksyä normaalin puhunnan ja ajattelun järjestelmässä. Jos sitten eri tunnustuskunnissa halutaan tämän lisäksi pitäytyä esoteerisissa uskomuksissa, tulee selvästi erottaa tällaisen puheen symbolinen, vertauskuvallinen runollinen ja henkis/mystinen väritys, jossa ei ole tarkoitus vaatia arkijärjen kuperkeikkoja. Kaikki kolme Aabrahamin jälkeläisten traditiota voivat tunnustaa Jeesuksen aseman historian henkilönä, jolla on profeetallinen merkitys uskonnon uudistajana, jumalasuhteen ja henkisyyden julistajana, parannuksen, oikeudenmukaisuuden, armon ja armeliaisuuden sanansaattajana. Kristittyjen tulee myöntyä vaatimasta tosiasiallisuuden statusta käsityksille Jeesuksen yliluonnollisista attribuuteista, ne on jätettävä uskonnollisen sydämen sisäisen kokemuksen intiimeiksi salaisuuksiksi.
Vastaavasti muslimien tulee luopua Muhammedin korottamisesta normaalin ihmisyyden yläpuolelle koskemattomuuteen, palvonnan kohteeksi ja historialliskriittisen analyysin ulkopuolelle. Muhammedia kunnioitettakoon uskonnon arvojen julistajana, oikeudenmukaisuuden, moraalin ja hengellisyyden rakentajana, jumaluudesta puhuvana profeettana. Islamin piirissä olisi myös uskallettava arvostella koko uskonjärjestelmän auktoriteettien luomaa tapojen, määräyksien ja totuusmääreiden rakennelmaa. Määrämuotoisten tapojen, aikataulujen, asujen, elämänkäytäntöjen noudattaminen vapaaehtoisina elämän ratkaisuina olkoon osa uskonnon vapauttaman ihmisen valinnan oikeutta. Sen sijaan määrämuotoiset elämänkaavat muodostavat orjuuttavan sääntöjen häkin, on uskonto hyvää tarkoittaen luonut väkivallan koneiston, itse asiassa inhimillisen vallankäytön korruption järjestelmän, jossa uskonnon pomomiehet määrämuotoisen elämänjärjestyksen omia tuntoja sitovalla otteella pitävät vallassaan kadunmiehiä.
Habitus ja aggressio
Monikulttuurisessa maailmassa uskontojen arki luo haasteita sosiaalisen elämän tasolla. Harmittomat tavat sisältävät joskus vaarallisen kitkan aiheita. Näistä esimerkkinä islamin huntu, joka antaa aiheen nostaa esiin habitusväkivallan käsite. Läntisen maailman katukuvan provokatiivinen alastomuus voi olla vastaava esimerkki habituksen muodossa tapahtuvasta aggressiosta.
Ihmisellä on joukko vaistonvaraisia reaktiotapoja, jotka ovat kehittyneet vuosituhansien kuluessa. Keskeisiä sosiaalisen eheyden edellytyksiä ovat luottamus, turvallisuus ja avoimuus, jotka myös ruokkivat toisiaan. Ihminen joka piiloutuu muilta, herättää vaistomaisen epämukavuuden tunteen. Ihminen joka väijyy muuta yhteisöä kätkien itsensä ja kurkistellen suojaverhon, kasvillisuuden, rakennusten rakojen, pimeän tms suojista herättää turvattomuuden ja epäluottamuksen hänen aikomuksiaan kohtaan. On sanottu, että tietyt kulttuuriset tavat kuten päähineen nosto ja kättely ovat ikivanhoja tapoja kertoa kohtaamistilanteessa, että minulla ei ole kätkettyä tikaria vaatteissani tai aikomusta vahingoittaa.
Musliminaisten kasvot peittävä huntu edustaa – erityisesti länsimaisessa kulttuurissa – piiloutumista ja väijyntää. Kasvonilmeet viestivät hyväksymisen, myöntymisen ja luottamuksen tunteista tai vastaavasti kielteisistä signaaleista. Kasvot luovat sen tunnelman, josta yhteisön luottamus, eheys ja keskinäinen ymmärrys voivat nousta. Pään peittävät huivit sen sijaan ovat usein kauniita ja samalla viestivät kantajansa kunnioituksesta perinnettään kohtaan.
Peittävän kaavun alle piiloutuva luo etäännytyksen, epäluottamuksen ja pelon esiasteen. Tätä tulisi kutsua habitusväkivallaksi. Vastaavaa habituksella tapahtuvaa erottautumista, uhan tai ylemmyyden viestintää esiintyy juutalaisuuden ja kristinuskon eri lahkojen piirissä. Läntisen nuorisokulttuurin punk-habitus ja goottien vaateparsi voitaisiin luokitella samojen motiivien perusteella. Kaapujen suojissa tapahtuneet itsemurhaiskut ovat luoneet irvokkaan vertailukohdan. Alun perin uskonnollisen hartauden symboliksi tarkoitettu vaatetus on otettu vihan ja terrorin suojaksi. Nämä väärinteot ovat tahranneet vuosikymmeniksi islamin vaateparren konservatiiviset muodot. Maltillisen Islamin symbolinen kädenojennus maailmanrauhan hyväksi olisi vapaaehtoinen luopuminen kasvot peittävän hunnun ja koko vartalon peittävien kaapujen käytöstä. Islamin naiset voisivat sanoa toisilleen: Väkivallan ja terrorin tekoihin harhautetut omat sisaremme islamissa ovat tahranneet tämän vaateparren moraalisen tarkoituksen ja meidän tulee luopua siitä siihen asti kun maailmasta katoaa pommien kätkentä kaapujen alle ja vihan ja epäluulon peittäminen kasvohunnun taakse.