Tulevien vuosien vaalien tärkeä teema on: Mitä hyvinvointivaltio tarkoittaa? 
Poliittiset suuntaukset ovat taivuttaneet termiä ideologiansa tarkoituksiin. Avainkysymys on tämä. Tarkoittaako hyvinvointivaltio sitä, että valtion tehtävä on luoda kansalaisille hyvinvointi? Vai onko niin, että kansalainen on itse vastuussa hyvinvoinnistaan ja tästä yhteisestä ponnistuksesta syntyy hyvinvoiva valtio? Näin voitanee kärjistää äärimmäiset painotukset yksilön ja yhteiskunnan rooleista.
Pohjoismainen malli, jota kadehditaan ympäri maailman, tarkoittaa yhdistelmää, jossa yhteiskunnan ja yksilön vastuita tasapainotetaan niin, että yhteiskunta veroa keräämällä, tulojen tasauksella ja hyvinvoinnin ja koulutuksen järjestelmiä ylläpitämällä luo perusturvaa ja yksilön mahdollisuuksia kohentaa omaa hyvinvointiaan. Kansalaisen velvollisuutena on tarttua yhteiskunnan avaamiin mahdollisuuksiin kouluttautumisen, hankitun osaamisen ja yrittämisen keinoin. Kestävyysvajeeksi kutsuttu ammottava kuilu osoittaa, että hyvinvointivaltion ajatus on turmeltunut kahdella tavalla. Toisaalla on superrikkauden säälimätön irtiotto tulojakauman yläpäässä. Ylimmän 2-3 prosentin keräämät käsittämättömät yksilökohtaiset tulot ovat niin suuret, että normaali verotus ei oikaise tätä lähellekään kohtuutasoa. Toinen ja vaikutukseltaan kenteis suurempi vuoto muodostuu jakauman alimpaan osaan. Epäonnistunut holhoava sosiaaliturva on syrjäyttänyt suuren joukon kansalaisia toimettomuuteen. Työssä käyvien keskituloisten veroilla maksetaan yhä laajemman työikäisten joukon oleskelu.
Työttömyydestä puhuttaessa kuulee toistuvasti hyvää tarkoittavan vaatimuksen: ”Työstä on saatava palkka, jolla ihminen voi tulla toimeen”. Tämä sosialidemokratian kauniin periatteen mukainen iskulause tulee purkaa osiin ja osittain unohtaa. Jos esimerkiksi henkilö on tuhlannut nuoruuden koulunkäyntimahdollisuudet, omaksunut vahingollisia elämäntapoja tai laistaa ponnistamisen asenteesta, voi olla, että osaaminen, tiedot, taidot ja työmarkkinavalmius eivät riitä sellaiseen palkkatasoon, jota esim AY-liikkeen sinänsä ymmärrettävät vaatimukset tai asuinpaikkakunnan elinkustannukset edellyttävät. Monissa tapauksissa tilanne on voinut syntyä myös epäreiluista olosuhteista, koulukiusaamisen, puuttuvan vanhemmuuden, mielenterveysongelmien tai epäsuotuisten kaverisuhteiden seurauksena.
Jokaisen ihmisen osaamisella, kyvyillä ja hankitulla kokemuksella on työelämässä jokin arvo – viime kädessä rahassa ilmaistava palkkasumma jonka joku työtä tarjoava taho voisi maksaa. Valmistettavat tuotteet ja palvelut, olipa kyseessä materiaaliset esineet tai aineettomat tuotteet, on saatava myydyksi, ja tämä tuotannon käypä myyntihinta kertoo osallistuvien työsuoritusten arvon. Jos työntekijän osaamistasolla ja työpanoksella on asianmukaisesti mitattuna arvoa 500 euroa/kk, häntä ei voida työllistää 600euro/kk palkalla nykyisten sääntöjen puitteissa.
Yhteiskuntamme suuri ongelma on syrjäytynyt kansanosa, joiden eri syistä vajaaksi jäänyt osaamisvaranto ei riitä työllistymiseen. On huutava tarve löytää toimiva malli sosiaalisen tuen ja matalapalkkatyön yhteensovittamiseksi. Esitetty perustulokokeilu ja ns negatiivisen työnantajamaksun ajatus (Yliopistolehti 10, 2016) on kiireesti selvitettävä. Matalalla palkalla aloitettu työ, harjoitteluvaiheesta osaamisen portaita ylöspäin olisi keino siirtää syrjäytyneitä työvoiman riveihin.
Jokin vuosi siten TV:ajankohtaisohjelmissa esiintyi pari nuorta, joita haastateltiin suhtautumisesta yksinkertaisiin, alhaisen palkkatason töihin, joissa myöskään osaamisvaatimukset eivät purista. Tämmöinen arkkityyppinen henkilöhahmo, paskaduuneja välttelevä Viljami on oire hoivavaltion rappiosta, johon on johtanut sinänsä hyvää tarkoittava ajattelu oikeudenmukaisuudesta ja sosiaaliturvasta, yhteiskunnan vastuusta. Toisella reunalla myös rahan sokaisemat ökyrikkaat ovat oire yhteiskuntamoraalin rappiosta.
TV2 Silminnäkijä 7.3.2012: ”Jos nyt ne palkkatyöt mitä on tarjolla on paskaduunia, niin eihän sellaista ole kiva tehdä. Ei ainakaan mun mielestä. Kyllähän jonkun mielestä siivoaminen voi olla kivaa, mutta mun mielestä se ei ole kivaa….”
Viljami ja kaltaisensa määrittelevät paskaduunin työksi, jossa ei ole kivaa, minkä tekemisestä ei nauti ja mitä ei tunne omien ihanteidensa mukaiseksi. Yhteiskunnan tulisi silti järjestää heille elanto ja säälliset olot. Mitä nämä vapaamatkustajat tulevat maksamaan, mikä on vapaalipun todellinen hinta? Tyhjäntoimittaja nauttii näkymättömiä palveluja, joiden tuottamiseen on tarvittu työtätekevien panos. Järjestyneen yhteiskunnan julkiset rakenteet, turvallisuus, terveys-, koulutus- ja monet mm mediapalvelut on rakennettu ja niitä ylläpidetään yhteisin ponnistuksin. Ulkotöissä ponnistelevat rakentajat tekevät rakennukset, tiet, sillat, koulut, sairaalat. Näitä Viljami ja muut paskaduunien vierojat nauttivat.
Taannoiset Wall Street -mellakat kertovat, että toisessa ääripäässä ylirikkaiden irtiotto on ylittänyt sietokyvyn. Lumivyörytulojen oikeutuksesta on monta käsitystä. Yhden mukaan rikkauden keräytyminen on muilta pois. Toisen käsityksen mukaan onnistumista palkitseva yhteiskunta, joka luo mahdollisuuden rikastumiseen, luo samalla hyvinvointia kaikille. Molemmat väitteet ovat yksinkertaistuksia. Hirmutuloja puolustellaan sillä, että yritysten on voitava palkita huippuosaajat, motivoida työhön ja sitoa lojaalisuuteen. Onko megatuloisen väen motiivi ja työstään hakema tyydytys näin omituisella pohjalla? Miten voi kaiken tulovertailun yläpuolella oleva väittää, että hän tarvitsee vielä ylimääräisen miljoonan ollakseen isänmaalle, työnantajalle ja yrityksen omistajille lojaali ja uhratakseen onnistumisen eteen kaiken?
Moraalinen suomalainen kieltäytyisi tuloista, jotka eivät enää mahdu laariin ja joita ei tarvita mihinkään oman ja lapsien elämän aikana. Ahnauden vastapainoksi tarvitaan herääminen, kestävän moraalisen kehityksen ideologia ja hätä oman sielun arvokkuudesta. Jos pajatson ränni aukeaa rahakoskeksi, kohtuuden tajun pitäisi hälyttää. Nämä eivät enää oikeasti kuulu minulle. Muiden tuotoksia keräilevat Viljami ja ökyparoni ovat lähes sukua.