Yksi nykykeskustelun ja media-skenen uutuustermi on identiteettipolitiikka. Haluan sekä kritisoida että kannattaa tätä. Syyni jakautuneeseen asenteeseen ovat yltynyt puhe sukupuolidysforiasta, suvaitsevien ja konservatiivisten leirien eripura koskien seksuaalisuutta ja ennen kaikkea huoli lasten ja nuorten eheän elämän turvasta. Tosi hankalia, mystisiä ja tuskallisia ovat nuo gender-kipuilut. Olen yhtä ymmällä kuin useimmat. Muutama vuosi sitten alkoi kasvatusoppeihin tulla ohjeistus, jonka mukaan pikkulasten kasvatuksessa tulee välttää tyttö- tai poikaidentiteettiin viittaavia käytäntöjä, puheita, esineitä ja jopa värejä. Sukupuolineutraalius siis jo vaippaiästä alkaen. Tämä huvittaa ja kauhistuttaa samaan aikaan. Takana on varmaan hyviä tarkoituksia, jotka nousevat havaituista epäkohdista. Luulen kuitenkin, että fiksaamalla väärästä kohdasta ja varomattomasti on aiheutettu enemmän haittaa.
Ihmiselle identiteetti (habitus, ammatti, persoonallisuus, ikiomien lahjakkuuksien, puhetapojen, luonteenpiirteiden kokonaisuus) on tärkeä minuuden suojakuori. Sen näkee vaikkapa kun nuori valmistuu ensimmäiseen ikiomaan ammattiin ja saa pukea päälleen asiaa viestivän asun, opettajan, sairaanhoitajan, asentajan, poliisin, kuljettajan, papin asusteen/univormun. Aikoinaan arkkitehtien luovuutta viestivä rento asu samettihousuineen (+baskeri?) oli tunnettu hyväntahtoisesti koominen tunnus. Ilman riittävää itsetuntoa tukevaa identiteettiä yksilö on kuin kuorensa menettänyt eläin, ilman ihon suojaa. Jengien liivit ovat ehkä jotenkin tähän liittyvä ilmiö??
Johdantoni tähtää tähän. Monelle kasvavalle pienokaiselle ensimmäinen sielun suojakuori, minuuden määritys, on juuri pikkupojan tai pikkutytön identiteetti. Tämän näkee tarha- ja eskari-ikäisten muksujen telminnästä. Haluaisin huutaa ideologisille kasvatusteoreetikoille. Älkää viekö noilta kasvavilta toukilta tätä keskeistä minuutta tukevaa mahdollisuutta, pienen pojan tai tytön identiteettiä. Kokonaan toinen asia on pyrkiä vaimentamaan liian jyrkkiä stereotypioita. Tyttöjä pitää rohkaista kaikkeen mihin poikiakin. Poikien raisuutta, sotaisuutta, toisten nujertamisen viettiä tulee jarrutella sopivasti jne. Sosiaaliset taidot, toisen huomioon ottaminen ja hyväksyvä suhtautuminen tulisi olla ohjenuora eskari-iästä alkaen. Kaikkea persoonallista, luonnosta nousevaa erilaisuutta voisi mieluummin juhlia kuin tukahduttaa.
Olen havahtunut pohtimaan vielä yhtä asiaa, katsekontaktia ja ihokontaktia lapseen. Jo päivien ikäinen vauva reagoi katseeseen, ilmeisiin ja kaikkeen kosketukseen. Äidin tai isän katse on ensimmäisistä vuorokausista lähtien lapselle luultavasti vielä tärkeämpää kuin osaamme ajatella. Ei pelkkä vilkaisu vaan hetken kestävä suora katsekontakti muutaman kerran päivittäin, yhteys ja tunneviestintä. Koko varhaislapsuuden ajan kouluvuosiin asti. Tässä me vanhemmat luultavasti mokaamme ja olemme mokanneet. Riipaisee kun toivoo voivansa kääntää aikaa taaksepäin 40 vuotta… Isän tai äidin hyväksyvä, utelias, kiinnostunut, lempeä ja toki ajoittain tiukka ja vihainen katse on lapselle luullakseni paristo, joka energisoi ja tukee ihmiseksi kasvamista, yksilön identiteetin löytymistä enemmän kuin arvaamme.
Sukupuolidysforia ilmiö on alkanut nousta pintaan enemmän viime vuosikymmenien aikana. Samojen vuosikymmenien 1970-2020 aikana on elämään tullut televisio ja viimeksi kaikki audio- ja digiteknologia, läppärit, tabletit, smartphonet jotka varastavat aikaamme ja huomiotamme. Tämä ja kaikki elämän kiire köyhdyttävät lapsen varhaisten elinviikkojen ja vuosien ajalta tuota katsekontaktin, aktiivisesti kiinnittyvän huomion ja ihokontaktin, aistittavan hellyyden määrää. Voisiko tässä olla yksi tekijä sukupuolidysforian yleistymiseen? Lisäksi kasainvälinen mediahuomio on tehnyt asiasta ilmiön, joka vahvistaa itse itseään….
Mediakritiikkiä kehiin
Nykyajan visuaalinen media on tuotteistanut ulkonäön, fyysisen kauneuden ennen näkemättömällä tavalla. Lehtien sivut viihdelehdistä aikakauslehtiin leiskuvat näyttävien valio-yksilöiden kuvia, liikkuva kuva, mainokset, elokuvat, musiikkivideot ovat kuin visuaalista huumetta suoneen. Aistillinen mediateollisuus operoi lisäksi kapeasti valituilla stereotyyppisillä ihanteilla. Kuvavirta valikoi ihmismassasta kenties yhden prosentin. Yksilöä palvova kilpailun yhteiskunta piittaa ihmisen itseisarvosta yhä vähemmän. Yksilön on myytävä itsensä kiinnostavuuspörssissä. Kulttuurimme siivilöi esiin kiinnostavia yksilöitä tuhansin tavoin. Oli sitten kyseessä työhönottohaastattelu, virantäyttö, organisaation järjestely, juhlaohjelman suunnittelu, edustajan valinta eri tehtäviin, valokuvamallin tai tuote-edustajan valinta, urheilujoukkueen valintakomitea tai kirjallisuuspalkintoraati. Tämä on toisaalta välttämätöntä ja ymmärrettävää mutta tulisi kysyä mitkä eettiset periaatteen tulisi arjen käytäntöjä ohjata. Jollakin tapaa yksilöiden erilaisuuden kunnioitus, tavallisten yksilöiden moninaisuus ja kaikenlaisten tyyppien kirjava valikoima soisi olla esillä median kuvastossa vähentämässä 1% tähtivalioiden kavalkaadia.
Eräs tärkeä tavoite olisi tukea kasvavien ihmistaimien, pienten yksilöiden sisäistä vahvuutta, tasapainon hakua oman identiteetin muotoutumisessa. Heti kouluiän alusta ja pihaleikkien vuosista lähtien nuoren tulisi saada tukea itsensä kokonaisvaltaiseen hyväksyntään. Kasvavan nuoren identiteetin rakentumisen toinen kriittinen vaihe, julma viidakkovaellus alkaa kouluvuosina, viimeistään yläkoulun aikana ja teini-iässä. Silloin nuorten elämään tulee median kuvastot, musiikkivideoiden psykedeelinen show, rock/rap skenen hahmot, käytösmallit ja stereotyypit. Alkava seksuaalisuus kasvaa usein villin ja jopa pornografisen kuvaston sekoittamassa fantasiamaailmassa.
Somen ja seksuaalikuvaston vaikutuksista lasten ja nuorten identiteettiin on kirjoittanut TM Pia Rendic mm Seurakuntalainen-verkko-lehdessä. Väitöskirjaa valmisteleva Pia Rendic on työskennellyt seksiperäisen ihmiskaupan uhrien, seksuaalista väkivaltaa kokeneiden naisten ja tyttöjen, sekä seksi- ja pornoaddiktien parissa. Lainaan seuraavassa tiivistetysti katkelmia hänen kirjoituksistaan. [Seksuaalikuvaston/pornon] seurauksena sekä tytöt että pojat kokevat enenevissä määrin kehonkuvaan liittyviä ongelmia, kuten lisääntynyttä oman kehon tarkkailua ja esineellistämistä. Some-riippuvuus tiedetään lapsille ja nuorille haitalliseksi, mutta taistelu asiaa vastaan on liian hankalaa. On helpompaa ymmärtää ja myötäillä, kuin kasvattaa ja rajoittaa. Somesta poisjääminen herättää pelottavan ajatuksen: mistä jään paitsi? Pia Rendic viittaa mm sosiaalipsykologi ja eettisen johtamisen professori Jonathan Haidt’in havaintoon: nuorten tyttöjen ahdistus- ja masennuskäyrät ja esiteinien itsetuhoisuus ovat olleet rajussa nousussa. Samaan aikaan älypuhelimet ovat tulleet kaikkien ulottuville.
Tyttöjen maailmassa sosiaaliset suhteet ovat kaiken ytimessä. Poikien kohdalla kiusaaminen on usein fyysistä, tyttöjen kohdalla henkistä: toisia vahingoitetaan vahingoittamalla toisten sosiaalisia suhteita. Tässä some on oivallinen työkalu: sosiaalinen nolaaminen, taggauksista poisjättäminen tai nolo taggaus, peukuttaminen alaspäin, kritisoiva kommentti, kutsumatta jättäminen… Yliseksualisoituneen kulttuurin vaikutuksesta etenkin tytöt kokevat häpeää ja ahdistusta omasta ulkonäöstään, kärsivät syömishäiriöistä ja alhaisesta itsetunnosta, kokevat ahdistusta ja masennusta, sekä omaksuvat haitallisia uskomuksia suostumuksen roolista suhteessa seksiin. Ei siis ihme, että useat asiantuntijatahot ovat maailmalla todenneet, että lasten ja nuorten seksuaalistaminen etenkin somessa on laaja ja kasvava ongelma, ja erityisen vahingollinen tytöille. https://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/porno-on-edelleen-tabu/ https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/some-surullisen-onnettomat-mielekkyyden-etsijat/
Kuten avuton ravun poikanen kivenkolossa etsii turvaa ja vaatii aikaa kasvattaakseen suojaavan kuoren tai kotkanpoikanen kasvattaa kynnet ja siivet pärjätäkseen kovassa maailmassa näin tulisi ihmisen taimenkin kasvuvuosinen aikana kypsyä, vahvistua ja oppia tulemaan sinuiksi sen biologisen kehon ja sosiaalisen persoonan kanssa, joksi hän on asteittain muokkautumassa. Tarvitaan hienovaraista huolehtimista ulkopuolisten taholta, kodin, sisarusten, kavereiden. Mutta samalla yksilön omaa kasvua, karaistumista, pettymysten sietoa, selviytymiskeinojen opettelua, joskus ehkä kovan pinnan tai panssarin kasvatusta. Kaikki alkaa äidin ja isän katseesta, asenteesta, puheesta ja sylikontaktista.