Vuoden 2020 uskontouutinen oli piispojen puheenvuoto ”Tieteiden lahja”. Tässä aihetta pohdiskeleva epätieteellinen jälkikirjoitus. Elämme QAnon’in kaltaisten uhkaavien ja outojen ilmiöiden aikaa. Uskomusten ja tiedeväitteiden viuhina, salaliittoepäilyjen ja totuuden jälkeisen ajan oireilu herättää turvattomuutta. Maltillinen arkiseen sivistykseen nojaava maailmankatsomus tulee tölväistyksi kahdelta suunnalta. Uhmakas tiedeoptimismi ja toisaalla skeptisyyttä levittävä tiedon vähättely nokittelevat toisiaan ja huuhaan markkinat avautuvat. Uskonnollisuuden taholta huokuva tiedekritiikki sisältää kuvitelman, jonka mukaan tietämisen aukot tukevat sokean Raamattu-uskon väitteitä. Olisi parempi pysyä nöyränä: Tieteellä on tarjottavana osittaisia ja väliaikaisia selityksiä, uskonnon teoria on vielä hatarampi. Kolmas kori on näitä suurempi. Sen kyljessä lukee: emme tiedä. Näkyviä esimerkkejä ovat evoluutioteorian tilanne ja sen ympärillä käytävä ideologinen kohina. Toinen on maailmankaikkeuden perustavia ilmiöitä koskeva kosmologia, jossa kasvavan tiedon mukana etenee hämmennys kuin pakeneva horisontti merellä.
Maailmankaikkeuden, eli koko materiaalisen universumin ymmärtämistä on tavoiteltu samaan aikaan kuin on tunkeuduttu sen mikrorakenteen hienouksiin. Kosmoksen fysiikka eli kosmologia on yksi vuosisadan tieteen kiehtovimmista kertomuksista. Juhlitut fysiikan aikaansaannokset sovelluksinaan ovat mahdollistaneet nerokkaat mittausjärjestelmät, jättikokoiset teleskoopit maan pinnalla ja avaruudessa, hiukkasilmaisimet, satelliitit ja syvälle avaruuteen matkaavat sondit. Voimme nähdä ja kuunnella avaruutta valovuosien päästä eri taajuisten signaalien muodossa. Löydöt ovat hämmentäviä. Kiehtovaa on myös tapa, jolla aineen mikrotason, atomien alisen maailman tutkimus ja koko universumin ymmärtäminen kietoutuvat yhteen. Tieteen mysteereistä aatelisin on kysymys elämän synnystä ja tajunnasta. Vaikuttavimpienkin tieteen tekijöiden tulokset eivät ulotu pinnan naarmuja syvemmälle. Biokemian eturintamassa saatetaan lähestyä molekyylievoluution kaltaisia prosesseja, joista voisi syntyä itsetoistuvia rakenteita. Neuronien verkoston tutkimus saattaa asteittain avata mielessä eli tajunnassa pyörivän algoritmin toimintakaavion eli ”kvantroniikan”. Onnistuessaankin tieto jättäisi mysteeriksi itse asian, elämän, tajunnan ja minuuden kokemuksen.
Tajuttavuuden aksiooma
Esitän uskaliaan väitteen. Edessämme on perimmäinen ja periaatteessa lopullinen tietämisen aukko ja mysteerin syvyys. Otan käyttöön termin Kolmas horisontti haasteeksi skientismin itsevarmuutta vastaan. Samalla se haastaa myös fundamentalistisen uskonnon totuusväitteet. Hahmotan maailmassa kolme tietoa ja tietämisen mahdollisuutta koskevaa rajaa. Kun valon nopeuden havaittiin olevan äärellinen, se merkitsee, että tiedettävä maailmankaikkeus mahtuu palloon, jonka säde on se matka, jonka valo on kulkenut maailman alusta.
Mikäli Big-Bang hypoteesi on oikea, tämä säde on 13.8 Mrd valovuotta. Mikään tieto tämän horisontin takaa ei edes periaatteessa ole ulottuvillamme. Toisen oudon horisontin luo gravitaatio. Mustan aukon hirmuinen massa ja tiheys on niin suuri, että sen sisältä ei pääse ulos mikään signaali, hiukkanen ja siis informaatio. Mustan aukon reunaa kutsutaan Tapahtumahorisontiksi (Stephen Hawking). Ehdotan siis nimeä Kolmas Horisontti ihmisen tietokyvyn perimmäiselle rajoitukselle (kognition sulkeuma, tietoisuuden sokea piste). Mielemme, tietomme, tajuntamme, rationaalisen kykymme ja aistimuksemme eivät tavoita maailman ja todellisuuden ”syväperustaa”, jos sellainen ylipäänsä olisi. Hupaisa yksityiskohta on se, miten uskonnollinen fundamentalismi ja materialistinen tiedefundamentalismi luottavat samanlaiseen realismin kehykseen. Molemmat operoivat yhteisen paradigman varassa, joka kuuluu suunnilleen näin
- Maailmankaikkeudella on absoluuttinen peritodellisuus.
- Todellisuus on käsitettävissä; ihmisen aistit ja rationaliteetti tavoittavat maailman olennaisesti oikein.
- Tajuntamme luoma euklidinen 4D-maailmanmalli on pätevä.
- Loogisen ajattelumme päättelysäännöt ovat tosia ja luotettavia; kognitiomme ”laskee oikein”.
Kutsun tätä ajatuskehystä tajuttavuuden aksioomaksi (intelligibility axiom). Richard Dawkins, Daniel Dennet, William Lane Craig, Alister McGrath, John Lennox ja kotoisesta yhteisöstämme tunnetut fundamentalistisen uskonnon apologeetat ja materialistisen tieteellisen maailmankuvan puolustajat molemmat allekirjoittavat olennaisesti tämän (a) maailman substanssin ja tajunnan koherentin vastaavuuden ja (b) maailman käsitettävyyden. Molemmilta tahoilta on nähdäkseni hukassa tämä nöyrempi näkökulma, perimmäisen tietämisen sokea piste, kognition sulkeuma. Esimerkiksi modernin fysiikan uusimmat pohdinnat sisältävät kysymysmerkkejä, tajuttavan horisontti pakenee. Nobelisti Penrose on kiinnostavasti kyseenalaistanut maailman alun Big-Bang mallin, pimeän energian ja aineen spekulaatiot horjuttavat Einsteinin upeita tuloksia. Eivät suinkaan kumoa vaan syventävät selitysten mysteeriä.
Selitysten pakeneva kajastus
Maailman mikroskooppisen hienorakenteen pohdinta alkoi jo 400 EKr, ellei sitäkin aikaisemmin, kun Demokritos ja Leukippos esittivät materian koostuvan atomeista. Vei 2000 vuotta ja ihmiskunta alkoi tehdä havaintoja, jotka johtivat alkuaineen käsitteeseen ja atomiteorian syntyyn. Kului vielä 200 vuotta ja löydettiin atomien hienorakenteen syvemmät tasot, alkeishiukkaset ja viimein kvarkit. Onko tavoitettu jotain luotettavaa ja objektiivisesti todellista; kukaan ei tiedä. Kaikki selvyys on väliaikaista ja voidaan esittää pilvi uusia syvemmälle meneviä kysymyksiä. Onko mikrorakenteessa etäisyyksiä, jotka ovat kvarkkien skaalaa pienempiä? Onko Planckin vakiota pienempi etäisyyksien skaala olemassa ja olisiko se mielekäs käsite? Onko matka/etäisyys ylipäänsä jatkuva muuttuja vai onko sekin kvantittunut? Onko kvarkeilla hienorakenne? Onko säieteoria muuta kuin mutkikas spekulaatio? Mitä olisi sanottava alkeisrakenteiden stabiilisuudesta? Ajatelkaamme olioita elektroni ja fotoni. Ovatko kaksi elektronia täysin identtisiä ja muuttumattomia elinkaarensa ajan ja mikä on tämä elinaika? Jos ajatellaan maailmankaikkeuden syntyneen ajattoman ja paikattoman singulariteetin poksahduksesta, syntyikö materiaalisen maailman hienorakenteen osasten paljous siinä samassa? Oliko tuo hienorakenne jotenkin jo olemassa singulariteetissa kuin universumin genomina? Miksi tällainen pulverinen/granulaarinen tekstuuri ja hienorakenne? Onko tämä materian rakenteen järjestys mukana entropian taseessa?
Einsteinin nerokkaat oivallukset pakottivat näkemään neliulotteisen aika-avaruuden, ajan suhteellisuuden, massan, kiihtyvyyden ja koordinaatistojen yhteen kietoutumisen. Voidaan kysyä, onko avaruuden 4-ulotteinen geometria (etäisyydet, kulmat, lokaali aika) kaikkialla sama? Jos metrin mittatanko kuljetetaan kaukaisen galaksin luo, vallitseeko siellä ”sama” avaruuden kolmiulotteinen rakenne ja lokaali aika. Mitä Big-Bang tapahtuman aikaan tarkoitti metrin etäisyys? Jos avaruuden geometria ei olekaan siirto-invariantti ja homeomorfinen (lokaalisti geometrisesti identtinen) kautta kosmoksen, mitä se vaikuttaisi mm valon punasiirtymiin avaruuden kokoa, ikää, laajenemista tms arvioitaessa?
Platon, Kant ja perimmäinen kysymys
Ja lopulta syvin ja perimmäinen kysymys. Kaikki tämä ihmisen ja tieteen teoretisointi, pohdinta ja havaitseminen operoivat kognitiivisen maailmantulkintamme kehyksen sisällä ja sen ehdoilla. Tämä rationaalinen aparaattimme lienee evoluution tuottama, tajuisuuden historian aikana muovautunut. Emme voi hypätä hetkeksi ulkopuolelle arvostelemaan ja vertaamaan onko tapamme tajuta pätevä, adekvaatti, todellisuuden perustaan oikein ankkuroituva. Tätä dilemmaa ovat pohtineet monet. Platonin luolavertaus, Kantin filosofia ymmärryksen kategorioista, Filon Alexandrialaisen pohdinnat apofaattisesta tiedosta. Tajunta-väkipyörän kiinnekohta, Arkhimedeen piste on niin ikään hauska vertauskuva. Samaan viittaa juutalaisen filosofian tapa kunnioittaa Jumalaa tuntemattomuutena, jota ei sovi konkretisoida, kuvata, nimetä tai selittää. Oikein oivallettuna tämä vihjaa uskonnon ja tieteen köydenvedon mahdottomuuteen. Köyden kummassakin päässä olisi syy irrottaa ote. Kuin seisotaan tunnettavan, tiedettävän ja käsitettävän todellisuuden rajalla, tulee kiusaus nähdä tämän hunnun taakse. Kautta historian ihminen on harrastanut esoteerisia pohdintoja tuonpuoleisuudesta. Muinaisuskonnon kosminen rakennusmestari, demiurgi, gnostilaisuus, hinduismi ja liian aikaisin todeksi julistetut tieteen väitteet ovat jossain mielessä saman jyrkänteen reunalla. Jäämme huhuilemaan syvyyden äärelle ja hyvänä hetkenä kuulemme kosmista hihitystä.