Suhteeni televisioon alkoi varovasti. Joskus 60-luvulla näin luokkatoverin kotona lounastunnilla mustavalkoista kuvavirtaa. 
Vuonna 1966 poljin 10 kilometriä Karjusaareen, jossa sukulaissetä oli hankkinut TV:n jalkapallon MM-kisojen katselua varten. Helsingissä opiskelija-asuntolan käytävällä oli TV ja siinä pysähdyin joskus, vuodet olivat ehkä 1967-70. Omaan kotiin TV tuli noin 1979. Silloin alle kouluikäiset lapsemme luikahtivat rivitalo naapureiden kotiin katsomaan Pikkukakkosta ikätovereiden kanssa. Meitä nolotti naapureille koituva häiriö ja johtopäätös oli selvä. Pienikokoinen Panasonic tuli meille kalusteeksi ja olimme näin omavaraisia TV-ajan opetteluun. Olen kiitollinen muksuille ja reiluille Peltolan naapureillemme tästä johdattelusta uuteen aikaan. Kuvavirta on kuohunut kodissamme pian 40 vuotta. Monet TV:n vuosikymmenien sisällöt ovat arvokasta tietoa ja kulttuurihistoriaa. Dokumentit kuulennoista, Kennedyn murhasta, Vietnamin sodasta, Iranin vallankumouksesta, Nelson Mandelasta olen nähnyt 20-30 vuotta tapahtumien jälkeen.
TV maailmanhistorian ja politiikan dokumentoijana on tärkeä sivistystekijä. Luonto-dokumenttien kehittyminen ja tarjonta on ainutlaatuista. TV on ollut (ja on osittain edelleen) laadukkaan sisällön runsaudensarvi ja kulttuurin aarteisto, tietovarasto, laatukirjasto, museo, teatteri. Maailman kattava uutispalvelu, ainutkertaisten laatuelokuvien ja dokumenttien portfolio ja myös terapeuttisen kepeyden ja viihteen sanatorio.
TV on todellakin ollut aivan muuta kuin mitä sen arvostelijat, tuomion toitottajat ja uskonnollisen primitivismin urputtajat ovat julistaneet 60-luvulta TV:n nuoruudesta asti. Kunnes sitten jotain outoa alkoi tapahtua vuoden 2000 paikkeilla. Kuin ennustukset pirun sontalaatikosta olisivat alkaneet käydä toteen. Tulisi tietenkin välttää ikiaikaista vanhojen pierujen tautia. Kireämielisten aikuisten ja elämän kuihduttamien vanhenevien polvien moite turmeltuneesta nuorisosta on pysyvä ilmiö, joka tunnettiin jo antiikin vuosisatoina. Silläkin uhalla ryhdyn arvostelemaan ilmiöitä, joissa näen vakavaa kulttuurin terveyden oireilua.
Vuosisadan vaihteen tienoilla ilmestyi televisioon BigBrother-tunnistetta käyttävä ohjelmatyyppi, jonka ajatus on toisilleen tuntemattomien ihmisten sulkeminen samaan tilaan viikkokausiksi, jolloin lukuisat kamerat sitten seuraavat yötä päivää tuon lauman edesottamuksia. Lukemattomia muunnelmia tästä ohjelmaideasta on sittemmin pursunut kaikkialla maailmassa TV:n tarjontaan. Ilmiön alkuvuosina avasin jonkin kerran kyseisen TV-kanavan uteliaisuuttani, kun lehdissä alkoi kirjoittelu. Minulle riitti noin 3 minuutin katselu, näkemäni oli yksinkertaisesti tylsää, typerää ja lehtiarvostelujenkin mukaan siivotonta. 
Aikuisten ihmisten toimetonta lojumista, aivottomia repliikkejä, suttuisia sisänäkymiä. Minulla ei siis ole juuri tuota enempää katselukokemusta suomalaisista Tosi TV-ohjelmista. Näkemykseni perustuvat iltapäivälehtien raportointiin, niistäkin melkein otsikoihin, lihavoituihin teksteihin ja kuviin, joista juonikuvio selviää riittävästi.
Oksennusta pukkaa. Olen kuvotukseen asti närkästynyt juonista, joissa ihmisiä, usein nuoria aikuisia, jopa seurustelevia pareja viedään nykyisin esimerkiksi eksoottisiin kaukomaihin, varta vasten punottuihin olosuhteisiin, jotka olisivat omiaan synnyttämään tilaisuuksia ja kiusauksia eroottisiin suhmurointeihin, moraalittomuuksiin, jossa mm pariskunnan keskinäinen suhde tulee yllytettynä loukatuksi. Ajanvietteeksi ja katsojien silmän ruuaksi kehitellään väkinäisen oloisia kisailuja, mutapainista somiin pulmatilanteisiin ja ongelman ratkaisuihin, fyysisiin harjoitteisiin, jotka näyttäisivät sopivan yläasteen liikuntaan ja päiväkotien kiipeilytelineisiin. Massaviihteen on joskus sanottu hakeutuvan kohti alhaisten vaistojen pohjamutia, ja siltä tämä touhu todella tuntuu. Vastuullisen ihmissuhteen ihanne, moraalisen harkitsevuuden ja puhtauden kunnioitus joutaa pois hetkellisten libidosekoilujen ja lihallisen saalistuksen tieltä.
Monet näistä oudoista ohjelmasikiöistä ovat kuin kiiman vietävänä toteuttamassa arpoma-ajatusta toisilleen tuntemattomien ihmisten saattamisesta yhteen. Viihteellisen hupiohjelman lavasteissa toisensa tavanneet parit laitetaan järjestäjien kustannuksella viikon matkalle. Seuraavien viikkojen viihdettä on sitten taivastella iltapäivälehdistä usein pieleen menneitä elämyksiä, pettymystä kumppanin persoonaan tai käytökseen, öykkäröintejä, toisiinsa sopimattomia piintymyksiä, joiden hioutumiseen todellisessa kypsässä suhteessa tarvitaan kunnollinen seurusteluaika ja usean vuoden opettelujakso aviosuhteen alussa.
Kenties iljettävintä on umpituntemattomien parien yllyttäminen random-avioliittoon. Sokkona alttarille vihittäväksi houkutellut parit edustavat mitä sairainta tirkistys-ajattelua, jossa viihteen nimissä leikitään vakavilla asioilla, häväistään kaunis instituutio, kylvetään siemeniä mielet myrkyttäville pettymyksille. Tässä oksennuksen maku ja etova tunne kohdistuu myös siihen, jos kirkko ottaa osaa tähän hullutukseen lupaamalla paikalle papin vihkiseremoniaa varten.
Nyrpistän nenääni otsaan asti myös sille, miten TV-ohjelmien viihteen ideat ovat köyhtyneet samantapaisten kaavojen matkimiseen. Toistuvia teemoja on leikkimieliset viihde-kilpailut, joissa todelliset hyvät, hauskat ja aitoa luovuutta osoittavat toteutukset ovat harvassa. Tieto- ja arvauskisailujen muunnelmat olisivat hauskaa ajanvietettä lapsille ja nuorille, vaikkapa älypuhelimen tuijottelun sijaan. Sen sijaan aikuisten ihmisten laatuajan kovikkeeksi tosi nolon näköistä. Surullisen mauttomia ovat pelikuviot, jossa juonena on jonkin kilpailijan eliminointi, häpäisy tai hylkääminen – viihteen oikeutuksella.
On toki sanottava, että viihteen joukossa on muutamia todella kiitettäviä poikkeuksia, joissa yhdistyy hauskojen ihmisten sanavalmis huumori, äly ja humaani elämänviisaus. Sketsiviihteen parhaat palat ovat nautittavia, sielukkaita, puhutteleviakin, ja usein niin hauskoja, että lirahtaa naurun kyyneleet poskelle ja kenties tena-tippa vaippaan. Kiitokset ansaitsevat Tommy Taberman, Jari Tervo, Baba Lybeck, Peter Nyman, J Pääskysaari, T Kyrö, K Hotakainen, M Nousiainen, P-P Petelius, A Kalliala ja monet, niin monet muut todella hienot viihdyttäjät ja näiden ohjelmien käsikirjoittajat! Koko Hyvät ja huonot uutiset -tiimi ja ohjelman kattaus on niin ikään nautittava, älykäs ja halpahintaista törkyä sopivasti välttelevä. Luottomies –sarja on esimerkki oivaltavasta tilannekomiikasta ja henkilöhahmojen nerokkaasta profiloinnista. Pulkkinen oli tähtiainesta sekä näyttelijöiden että käsikirjoittajan oivallusten osalta.
Niin paljon hyvää, laadukasta, taidokasta, oivaltavaa, omaperäistä, ihmisyyden riemukasta absurdiutta kauniisti juhlivaa. Miksi siis pilata kokonaisuus aivottoman lapsellisen viihteen tulvalla ja moraalisen alennuksen viihdekäytöllä? Tosi-TV:n jotkin versiot ovat surullista sivistyksen pohjamutaa. Saattaa joukossa olla hyvääkin – paremmin tietävät kertokoot.