Seksuaalisuuden teologia ja moraalin suonsilmät

Tapio Puolimatka on ilmaissut, että hänen kohua herättäneen pedofilia-artikkelinsa pääasiallinen tarkoitus oli keskustelu lasten ja nuorten oikeudesta seksuaaliseen koskemattomuuteen (Vartija 28.8.2018). Seurakuntalainen -lehdessä 25.09.2018 julkaistu artikkeli esittää vakavan kysymyksen, jonka aiheellisuudesta tuskin voi olla eri mieltä: ”Altistaako nykyinen seksuaalikasvatus ja seksuaalisuuteen liittyvä asenneilmapiiri lapsia ja nuoria seksuaaliselle hyväksikäytölle?” Hän viittaa Englannissa paljastuneeseen laajaan lasten hyväksikäytön skandaaliin. Väittämän mukaan hyväksikäytön mahdollisti sosiaaliviranomaisten parissa yleinen asenne, joka piti aikuisten ja lasten seksuaalisuhteita ongelmattomina. Oletettiin, että alaikäiset nuoret ovat kypsiä tekemään omat elämäntapavalintansa. Raporteissa paljastui, miten nuorten, jopa 12 vuotiaiden seksuaalisuhteet usein perustuivat hyväksikäyttöön. Lasten ja nuorten seksuaalisen kypsymisen rauhoittamisen teema ansaitsee yhteiskunnan vakavan huomion ja nykykulttuurin kriittisen tarkastelun. Kirkon ja kristillisten yhteisöjen paneutuminen asiaan on tervetullutta. Teema tulisi kuitenkin erottaa eräistä muista seksuaalisuuden ja etiikan kysymyksistä. Pedofiliateeman varjolla on ilmiselvästi haluttu käydä myös kampanjaa koskien homoseksuaalisuutta, parisuhdemuodostusta ja jopa naispappeutta.

Peräänkuulutan keskustelua seksuaalisuuden teologiasta ja etiikasta koko kristinuskon maailmanyhteisön sisällä. Katolisen kirkon pedofiliaskandaali ja luonnonvastainen selibaatti-oppi ovat osa suurta ongelmaa länsimaisten moraalirämeiden ohella. On surkuhupaisaa vaan ei yllättävää, miten kolmannen vuosituhannen alussa kristikunnan on saattanut hämmennyksiin jalkoväli ja kromosomipari. Seksuaalisuus ja sukupuoli-teema pursuvat esiin eri tasoilla. Selibaatti, homoseksuaalisuus, pedofilia ja naispappeuskeskustelu puhuttavat ja repivät kirkkokuntien rivejä. Rinnakkainen ilmiö on se, miten julkinen media, kirjallisuus, viihde, mielihyvä-kauppa ulottuen laatutaiteesta aikuisviihteen limaisiin kerroksiin ammentaa voimansa samasta intohimojen paristosta, seksin, syyllisyyden, vallan, nautinnon, kauneuden ja perversion jännitteistä.

Ei ole varmaan sattumaa, että niin sanottu valistus ja karttuva tieto on viimeisten vuosisatojen aikana ilmennyt juuri kristinuskon vyöhykkeellä, läntisen kulttuuripiirin alueella. Historiatiede ja yhteiskuntatutkimus ovat selvittäneet laajasti sukupuolisuuteen liittyviä kehityskulkuja eri kulttuureissa primitiivisistä yhteisöistä nomadeihin, aavikon paimentolaisista faaraoiden ja Juudean temppeli-ajan kaupunkikulttuureihin, läntisen maailman historiassa Persian, Kreikan ja Rooman ajoista uuden ajan korkeakulttuureihin, vieläpä mongolien, slaavien ja tsaarien Venäjän vaiheissa. Auki keriytynyt historia kertoo miten suhtautuminen nais-sukupuoleen on kehittynyt eri kulttuureissa. Alistaminen, kontrolli, vähättely, omaisuudeksi rinnastaminen on ollut miltei sääntö, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Näemme järkyttäviä jäänteitä vuosituhantisesta trendistä erityisesti islamin maailmassa ja myös armottoman kristillisen ortodoksian piirissä eri kirkkokunnissa. Protestanttisen kristinuskon historiallisena tehtävänä on ollut murtaa tämä naisen syrjäyttämisen, vähättelyn ja teologisen nollauksen kehä. On surullista, että kirkoissa on voimia, jotka kieltäytyvät näkemästä vuosisatojen vuosirenkaiden jatkumoa ja sulkevat ymmärryksensä maskuliinisen uhon ja parin tuhannen vuoden takaisten Raamatun jakeiden valtuutuksella.

Biologian, lääketieteen ja genetiikan alalla on edistytty yritettäessä ymmärtää sukupuolen ja sukupuolisuuden ilmiöitä. Tutkimuksesta huolimatta jäljellä on ratkaisemattomia kysymyksiä ja kenties lopullisia mysteereitä. Miten ja missä kehitysvaiheessa sukupuoli määräytyy? Entä ns sukupuoli-identiteetti ja sukupuolinen suuntautuminen? Mikä on geneettistä, sikiökehityksen aikaista, varhaislapsuuden ja sosiaalistumiskehityksen vaikutusta? Mikä on kromosomiston, kehon ilmiasun ja koetun sukupuolen suhde? Mikäli on totta, että osa meistä luojamme säätämän biologian vääjäämättömyydellä päätyy peruuttamattomasti homoseksuaaleiksi, tämä ilmiö olisi viimeinkin hyväksyttävä osaksi Jumalan luomistyötä ja elämän järjestystä. On traagista, että kristillisten piirien sisällä on niitä, jotka katsovat oman viettikerroksensa ja inhonsa oikeuttavan näiden suhteiden tuomitsemisen. Suuntaus luokittelee homoseksuaalisuuden perversioksi, joka tulee siten torjua. Vuosisatojen ajan yhteiskunta on rankaissut homoseksuaalisuudesta jopa kuolemalla. Eräissä maissa käytäntö jatkuu. Joidenkin uskonnollisten piirien edustama heteronormatiivinen uskonsuuntaus on ilmaisevinaan kristillistä armeliaisuutta suunnilleen näillä sanoilla: ”Emme tuomitse taipumusta, vaan ainoastaan homoseksuaalisuuden toteuttamisen”. Homoseksuaali hyväksytään, jos hän torjuu itsessään tämän vietin. Tämän asenteen tunteeton julmuus vertautuu siihen, jos janoiselta ihmiseltä kielletään veden juominen koko aikuisiäksi tai heteroseksuaalia vaaditaan torjumaan seksi ja eroottinen elämä koko elämän ajaksi.

Tapio Puolimatkan pedofiliaa koskeva kirjoittelu sisältää väittämän, että homoseksuaalisuuden hyväksyminen olisi askel pedofilian ja muiden perversioiden sallimiseen. Tämän asenteen sanoitti Petri Paavola Puolimatkaa myötäilevässä artikkelissaan näin: Homoliikkeen agenda on ollut julkisesti näkyvillä, koska sen tarkoituksena on vedota ihmisten tunteisiin, että he hyväksyisivät homoseksuaalisuuden ”normaalina” seksuaalimuodon harjoittamisena.   (www.kotipetripaavola.com/sexpojatapiopuolimatka.html ) . Valaiseva tapaus oli Helsingin Tieteiden talolla 16.5.2017 käyty keskustelu. Tapio Puolimatka ja Timo Airaksisen väittelivät aiheesta: Johtaako seksuaalinen vapaus korkeakulttuurin murenemiseen?  (www.youtube.com/watch?v=SZ4ZHVZEl60).  Tapio Puolimatkan keskeinen väite oli analysoida nykykulttuuria luokittelemalla vallalla olevat seksuaalinäkemykset kategorioihin (1) Heteronormatiivisuus ja (2) Pervonormatiivisuus. Toiseen koriin hän mahduttaisi siis kaikki seksuaalisen elämän muodot, jotka poikkeavat miehen ja naisen yksiavioisesta, pysyvästä ihanne-parisuhteesta. Kaikki muu seksuaalisuuden ilmenemä saisi tässä luokituksessa perversion, kielletyn ja torjuttavan leiman. Kysyn, missä olisi näiden ääripäiden väliin jäävä kolmas kori, jonka nimeksi voisi sopia (3) Moraalinen kohtuus ja suvaitsevaisuus.

Tähän kolmanteen koriin eivät mahtuisi provokatiivinen ilkkuva sateenkaari-ideologia, militantti hillittömyys ja parisekoilut, SM perversiot orgia-vihjailuineen, pederastinen alistaminen tai pedofilia missään muodossa vaan ainoastaan eettisesti vastuulliset keskinäisen kunnioituksen varaan rakentuvat parisuhteen ja leikin muodot. Lasten ja nuorten seksuaalisen kypsymisen rauhoittaminen olisi tärkeätä ja tämä vaatisi seksuaalikulttuurin laajan uudistumisen.   Erityisen tärkeätä olisi rauhoittaa sukupuolisen identiteettinsä etsinnässä hämmentyvän nuoren tarvitsema aika kunnes hän on kypsä tiedostamaan oman seksuaalisuutensa laatu. Kulttuurimme mediasta viihdeteollisuuteen tulisi sisältää puhuttelevia, vaimentavia ja reflektiivisiä elementtejä villitsemisen ja rellestyseetoksen sijaan. Rock-genren uudistus olisi ensimmäisenä löydyttävä. Tällainen moraalinen vaihtoehto jäi näkyvästi pois myös Tieteiden talolla Airaksisen analyysistä, jolloin hän jäi melkeinpä Puolimatkan peluuttamana pervonormatiivisen asenteen puolustajaksi tosin ansiokkaasti korostaen seksuaalisuuden monivärisyyttä ja yksioikoisen luokittelun keinotekoisuutta.

Seksuaalisuuden ja erotiikan luonnonmukaisuus tulisi olla eettisen punnitsemisen pohjana. Katolisen kirkon selibaattioppi on mitä räikeimmin perverssi järjestelmä. Seksuaalisuuden kieltäminen olisi oikein niiden pappien ja nunnien tapauksessa, jotka aidosti tuntevat viettielämässään tämän pidättymisen mahdolliseksi ja oikeaksi. Papin, munkin tai nunnan, joka tunnistaa elimistössään ja sielussaan seksuaalisen luonnon vääjäämättömän kutsun tulisi olla avoin ja rehellinen luojansa edessä. Luonnollisen seksuaalisuuden kieltäminen on Katolisen kirkon moraalinen mätäpaise. Pedofiliaskandaali on tämän traaginen ilmiasu. Selibaatin teologian psykohistoria tulisi keriä auki. Nautinnosta ja mielihyvästä pidättyminen, itsekidutus, ruoskinta ja näännytys ovat ihmisen itsehurskas uhri Jumalan lepyttämiseksi. Vuosituhansia vanha ilmiö sekin. Mielihyvään liittyvä syyllisyys, kuin luvaton karkkipurkilla käynti. Jeesuksella oli tähän ajatteluun muutamia teräviä, radikaaleja ja raikkaita huomautuksia. Lähimmäisen kunnioitus, toisen mielihyvän varjelu tulisi olla etiikan ohjenuorana – siinä on koko laki. Rigoristinen fundamentalismi, sana-loitsut, raamattu-sanamagia, sana-inspiraation oppi on typerryttävää harhaa.

Jätä kommentti