Vanhuuden merkkejä lienee taaksepäin katselu ja vanhojen muistelu. Havahduin pohtimaan millä tavalla ja milloin kirkollinen kuuma keskustelu naispappeudesta nousi tietoisuuteeni ja miten itse suhtauduin tähän asiaan. Olin kirjoittanut Helsingin Sanomien mielipidesivulle 40 vuotta sitten artikkelin, joka palauttaa mieleen tuon aikaiset ajatukseni (HS 2.10.1979). Olin näköjään liikkeellä aikana, jolloin teema oli jo ollut vuosia intensiivisen kiistelyn kohteena. Tätä kuvastavat historian askelmerkit seuraavassa taulukossa.
1963 Esitys naispappeudesta kaatui kirkolliskokouksessa. Naisteologeja varten perustettiin lehtorin virka.
1976 Esitys naispappeudesta kaatui kirkolliskokouksessa.
1978 Lehtoreille annettiin oikeus saarnata ja jakaa ehtoollista.
1984 Esitys naispappeudesta kaatui kirkolliskokouksessa.
1986 Kirkolliskokous hyväksyi pappisviran avaamisen naisille.
Aikakautta valaisee ja oman pääni sekaisia hyllyköitä kuvaa kun analysoin mitä 30-kymppinen nuori perheenisä, evlut-kirkon maallikkokristillisessä perinteessä kasvanut, maailmaa tosissaan ja vakavana pohtinut kaveri tuolloin pohti. Huomaan, että voin melko lailla allekirjoittaa edelleen aatokseni, vaikka eräät korostukset näen värittyneiksi 60/70-luvun herätysliike-kristillisyyden mausteilla.
Joitain keskeisiä pohdintojani olivat:
Näin kirkon tehtävän olla maailmanmenoon nähden kriittinen parannukseen kehottava voima, jolla on vastassa erilaiset aikakaudessa rehottavat paheet ja vahingolliset voimat. Tämä asetelma on siten kuin sotaa keskivertokansan surutonta möykkää vastaan. Spekuloin naisten puuttumisen kirkon viroista johtuvan samasta syystä miksi naisia ei ollut (tuolloin!) armeijassa, ts yhteisön halun suojella naisiaan; heitä ei haluta lähettää ”tuleen ja ryskeeseen”. Tästä johtui kirjoitukseni otsikko ja kummeksunta: ”Miksi naiset haluavat papeiksi?”.
Tästä ajatukseni siirtyi jonkin asteisen kirkkokritiikin suuntaan. Arvelin, että kirkko oli liukunut pehmolinjoille, tuomiopasuunat on pantu kaappiin ja kirkon virka on vain sisäsiisti työpaikka, sopiva sukupuolesta riippumatta. Minua hymyilyttää ja osaksi nolottaa tuolloiset käsitykseni niistä paheista ja vahingollisista ilmiöistä, joita kristillisen kirkon tulisi kitkeä. Näen kyllä maailmassa rehottavan monet viheliäiset ongelmat. Keskeinen ajatus kirkosta aikalaiskriittisenä megafonina on mielessäni yhtä ajankohtainen tänään. Sen sijaan näen, että tämä tarkastelukulma ei erottele millään tavalla sukupuolia. Se on yhtä relevantti miespappien kohdalla.
Olin kasvanut kirkon sisäisen liikkeen piirissä, jossa työntekijät, puhujat, julistajat nousivat ulkoisen kutsun, yhteisön valinnan ja tehtävään asettamisen kautta. Niihin hommiin ei voinut hakeutua sopivasti opiskelemalla ja paikkaa hakemalla. Tuo kirjoitelmani löytyy HS arkistosta 2.10.1979.
Tätä nykyä tarkentaisin vuoden 1979 tekstiäni yhden yksityiskohdan osalta ja ehdottaisin jumalanpalveluksen järjestykseen muutosta, jossa yksi messun keskeinen osa, saarna irrotetaan osittain kirkollisesta virkatehtävästä ja korvataan erikseen kutsuttavilla puhujilla. Esimerkiksi kuukauden neljästä sunnuntai-saarnasta ehkä vain 1-2 pitäisi virassa oleva pappi. Muut olisivat erikseen kutsuttavien vierailevien puhujien esityksiä. Muutoksen tarkoitus olisi korostaa messun kokonaisuuden asiaviestintää, aikalaiskeskustelua ja tuoda siihen särmää, uudistavaa, ajatuksia herättävää, myös ravistelevaa sisältöä. Liian monet viran puolesta pidetyt saarnat olivat ja ovat edelleen kuivahkon pakkopullan makuista keskikoulun ainekirjoituksen tasoista uskonnollista jutustelua.
Kutsuttavat puhujat olisivat seurakuntalaisten muodostaman komitean valitsemia. Puhujiksi valikoituisi nimiä, jotka ovat erityisesti ansioituneet kristillistä kulttuuria edistävän julistuksen, kirjailijatyön, tutkimuksen, yhteisövaikuttamisen tai eettisten kansalaisliikkeiden parissa. Kirkkoherran kanslia saisi puheen abstraktin muutamia päiviä etukäteen, jotta selvät rimanalitukset tai pahennukset estetään. Kaikenlainen poliittinen ja yksipuolinen aktivismi olisi kriittisen suodattimen takana.
Valinnoissa ei sukupuoli näyttele mitään osaa. Ainoastaan puhujan sanankäytön rekordi, sanoman tunnettuus, kiinnostavuus, tuoreus. Kaikki muut sunnuntai-messun elementit ovat niin ikään sukupuolesta riippumattomia. Alttaripalvelus, liturgia, yhteisen aterian jakaminen, rukous, sielunhoito, kirkolliset toimitukset. Kaikki soveltuvat molemmille sukupuolille just fine!!