Vuoden 1918 muistelu antaa aiheen pohtia Suomen traagista jakoa punaiseen ja valkoiseen. Isäni suku tulee Padasjoelta. Iso-äitini kotitalo oli paikkakunnalla tunnettu rakastettavista tuumiskelija-persoonistaan. Iso-äitini nuorin sisko oli kynäilijä, joka haaveili nuorena mm kirjailijaksi ryhtymisestä. Hän kirjoitti vuosina 1917-1919 huomioitaan päiväkirjaan, joka äskettäin löytyi tätieni papereista. Autenttinen kuvaus 14-15 vuotiaan neidon silmin tunnelmista Padasjoella keväällä 1918, jolloin pitäjä oli valkoisen ja punaisen Suomen rajalla, tilanne vaihteli ja kansa jännitti, pelkäsi ja rukoili. Talon väkeä arvostettiin molemmilla puolilla ja heidän pirttiinsä tulivat rintaman tilanteen mukaan – kyselemättä – vuoroon kummankin puolen taistelijat.
Isovanhempieni maailma oli torppareiden ja pienviljelijöiden vaatimatonta elämää, jota sävytti isänmaallisuus, oikeudentunto ja kristillinen elämänvakaumus. Iso-isäni sisko teloitettiin keväällä 1918 Asikkalassa. Pääosin sukuni oli kaiketi valkoiseen suuntaukseen luettavissa. Punaisen ja valkoisen rajalla oleminen on sävyttänyt oman katsomukseni muotoutumista. En samaistu kumpaankaan väriin. Riita riipaisee ja koetan ymmärtää.
Aihe nousi mieleen tutkijatuttavani tuoreen kirjan julkistamistilaisuudessa ”Sari Näre: Helsinki veressä (Tammi 2018)”. Tilaisuudessa käyty keskustelu oli kiinnostava alleviivaten kipeää aihetta, joka edelleen kivistää sydäntä. Useassa puheenvuorossa esiin nousi, miten vuoden 1918 historia on laajalti vaiettu. Iso-vanhempiemme kokemia traagisia tapahtumia on käsitelty niukasti ja jopa salaillen niin perheiden, sukujen, naapurustojen ja myös kouluopetuksen piirissä.
Tekee mieli esittää muutama kommentti ja kysyä: Onko tämä kahden sukupolven yli jatkunut hiljaisuus itse asiassa osa kansakunnan eheytymisen pyrkimystä? Oliko vanhemmilla, isovanhemmilla, koulujen opettajilla vaistomainen tarkoitus säästää kasvavat lapset menneisyydestä nousevan katkeruuden ja osapuolivihamielisyyden kylvöltä? Olisiko niin, että juuri nyt 100 vuoden jälkeen onkin oikeampi aika ottaa kipeä menneisyys rehelliseen tarkasteluun, historian faktojen kirjaamiseen vastuullisen tutkimuksen näkökentässä?
Mieleni tekee myös hieman haastaa punainen-valkoinen-jaon luonnetta. Kumpaakin ryhmittymää tulisi edelleen jakaa osiin. Näen ainakin kaksi tyystin erilaista ”valkoista” ja samoin kaksi erilaista ”punaista”. Jakolinjan molemmin puolin oli vastuullisen maailmanparannuksen ihanteellisuutta mutta toisaalta vihanpitoon ja väkivaltaan valmista ja toisen osapuolen nitistämiseen tähtäävää aktivismia. Tulisiko puhua valkoisista lahtareista ja myös punaisista lahtareista?
Valkoisessa leirissä oli todellakin kaksi valkoista ideologiaa. Toisaalla kovasydämisten parempiosaisten, itsekkäiden herrojen ja julmureiden joukko, aines, josta myöhemmin Euroopassa kehittyi mm äärioikeisto ja natsi-ideologia. Kokonaan toisenlainen joukko oli suuri valkoiseen laitaan samastunut vähäväkisten joukko, jotka torppareina, pientilallisina, käsityöläisinä tai virkamiehinä saivat innoituksensa isänmaallisuuden, siveellisen kyläkulttuurin, esivallan ja työnantajan kunnioituksen, kirkollisten liikkeiden ja esimerkiksi nuorisoseura- ja raittiusaatteiden piiristä.
Vastaava jaottelu löytyy punaisen osapuolen keskuudesta. Vallankumouksen hurmosta, kostoa ja kaunaa levittävä radikaali aines ja toisaalla aidon ihmisyyden, tasa-arvon ja vähäosaisten oikeuksia ajava, kulttuurisia ja eettisiä arvoja etsivä osio. Punainen-valkoinen dikotomia tulisi aluksi jakaa nelikentäksi, jossa punaiset ja valkoiset lahtarit eroavat maltillisista, eettisten ihanteiden edustajista. Muutamat rivit 14 vuotiaan isotätini Mainin muisteluista kuvaavat rajalla-olon hämmennystä.
Uusi vuosi [1918] alkaa! Miten ihanaa. Hyvä Jumala suokoon siunausta maalleni. Synnyinmaalleni, jota rakastan rajattomasti. […] Kunpa kansatkin osaisivat olla vapaita. Mutta ei, ne eivät ole lähelläkään sitä. Kun ajattelee noita hirveitä puolueriitojakin, että omat kansalaiset voivat olla keskenään niin – en sano mitä. Miksi ne eivät voi sovinnollisin mielin astua vapauden tietä? Miksi ne ei tahdo olla – oikeita kansalaisveljiä? Miksi, niin, miksi? Oi jos poistuisi nuo keskinäiset riidat. Silloin voisimme iloisemmin mielin ajatella tulevaa kohtaloamme. Huolettomammin voisimme astella vapauden ihanaa tietä. Joka nyt on meille avoinna. Eläköön isänmaani nuori vapaus!
Katkelma 5 maaliskuuta, jolloin sota jo riehui ja Padasjoki oli punaisten hallinnassa.
Eilen oli meillä kaksi punasta syömässä, sanoivat Hämeenlinnan olevan putipuhtaan herroista, sanoivat löytäneensä suurempia ruokavarastojakin, en tiedä sitte, liekö totta nykyään kun niin paljon valehdellaan. Kirkolla majailee suurempi joukko punakaartilaisia. Lupaavat pitkittää sotaa siksi, kunnes valkoset suistuvat jäämereen.
Perjantai 15(?) maaliskuuta
”Mistä alkaisin, mihin lopettaisin? Kertoisinko taistelun kauhuista vaiko kevään suloisesta kauneudesta. Ajatukseni harhailevat levottomina sinne tänne. Pääasiallisesti kumminkin siellä, missä Suomen nuorukaiset vertaan vuodattavat. Mutta vaikka koettaisinkin, niin en voi saada mitään – isänmaallisia tunteita – , surumielinen totisuus vain mieleeni hiipii ja tekee sen niin alakuloiseksi. Häpeällinen veljes-sota, se luo katkeran tunteen rintaani, ja se painostaa. Suomalainen henki, eikö se mitään merkitse? Voiko suomalainen hyvällä omallatunnolla astua ase kädessä veljeään vastaan? Missä on veljes-rakkaus?
Meillä on poikennut useita punasten päälliköitä, niin ”hienoja”, ruotsia puhuvia miehiä. Toisista oikein pidänkin. Eräskin nuori mies sanoi: ”täytyy tyhjentää malja pohjaan asti”, tarkoitti, täytyy pitkittää sotaa kun se kerran on aloitettu. Hän oli erinomaisen oppinut mies.”
Myöhemmässä kohdassa luemme siskosten kokemuksesta, jossa kaksi punaista nuorta miestä kyyditsivät tyttöjä Kirkolle punaisten esikuntaan jonkin lupalappuasian vuoksi. Pojat käyttäytyivät reessä epämiellyttävästi.
”Kun ei me istuttu niiden syliin, eikä naurettu niiden kanssa niin ne suuttuivat ja koettivat tehdä kiusaa”. […] Minä pidän oppineista ihmisistä, ja sitä ne eivät olleet. Punasien joukossa on kyllä toisia, jotka ovat hyvin kohteliaita ja viisaita, niistä taas pidänkin. Mutta roistot, joita niiden kanssa on, miksi ei niitä ajeta pois. Eiväthän he ymmärrä ihmistapoja. Ja nuo kaksi jotka veivät meitä hevosella, ne olivat roistoja. Pahaa henkeä ne ehtimistään huusivat avukseen ja olivat jo itsekin siksi muuttumassa. Pois punakaartista tuollaiset, sitten on niillä jotain kuntoa ja arvoa, jota sotilaat tarvitsevat ollakseen ”sotilaita”.
On selvää, että vuoden 1918 aikana pääsi valloilleen eskaloituva väkivallan kierre, jossa kauna ja kosto ruokki ihmisoikeuksien loukkauksia ja oikeusvaltion periaatteet särjettiin. On ilmeistä, että jälkiselvittelyissä ns voittajapuolen rankaisutoimet sisälsivät ihmisoikeusrikkomuksia, vankien laiminlyöntiä, suoranaista kidutusta ja mielivaltaisia pikatuomioita. On monia syitä arvostella sodan jälkeisen ajan vaikenemista ja vaatia rikkomusten paljastamista. Toivon kuitenkin, että tämä selvittely ja historian tuomio olisi lopulta tasapuolinen, sellainen vihantunteiden, kivun ja pahan olon purkauskanava, joka voisi olla osa kansakunnan oppimisprosessia ja eheytymistä. Tänä aikana näemme huolestuttavaa ja pelottavaa vihapuheen kiehuntaa erityisesti sosiaalisen median kanavilla.
Kaikki kontrafaktuaalinen spekulaatio, mitä-jos-todistelu, on varmaan tarpeetonta ja kenties vahingollistakin, mutta silti olisi hyvä kysyä, mitä sisällissodan toisenlainen tulos olisi kansallemme merkinnyt. Punainen Suomi olisi tullut osaksi Neuvostoliittoa ja olisimme kokeneet kaiken siitä seuraavan, muun muassa Stalinin hirmuteot, vähemmistökansojen kohtalot Inkerinmaan veljiemme tavoin. Olisiko niin, että Suomen valkoisen osapuolen maltillinen siipi, isänmaallinen, kristillisten kansalaishyveiden innoittama sivusta olisi vaistonvaraisella tavalla ennakoiden tullut puolustaneeksi maatamme vielä pahemmalta kohtalolta? Tätä sanoessani en puolustele hetkeäkään julmurisiiven tekoja. Tuomitsen molemman väriset lahtarit. Punaiset raidat kuuluvat sinisen ja valkoisen ohella isänmaani väreihin ja historiaan. Tunnetun kansan suussa maistuneen karamellin suloinen kääre muistuttakoon sovinnon mahdollisuudesta.
Sari Näreen tärkeä kirja valaisee viiltävästi tätä ristiriitaista perintöämme ja näin toivottavasti palvelee historian hallintaa kansakuntaa eheyttävällä tavalla. HS artikkelissa 18.2.2018 kirjan kirjoittaja lausuu: ”Ajattelen myös, että meidän kaikkien kannattaa tunnistaa itsessämme noiden kokemusten aikaansaama armottomuus. Sillä tavoin osaamme olla armollisempia toisillemme ja itsellemmekin”.