Reformaation juhlavuosi antaa aiheen tutkailla – vakavasti mutta samalla pilke silmäkulmassa – epäsovun ja lukuisten kiistojen historiaa, jotka ovat repineet kristinuskoksi kutsutun maailmankatsomuksen, uskonnon ja kulttuurin tuhannen päreiksi. Kiistely alkoi tunnetusti heti alussa. Jo ensimmäisen vuosisadan aikana oli syntynyt useita, uskonnäkemyksiltään eroavia jaoksia, jotka tuomitsivat toisensa harhaoppisiksi.
Nikean kirkolliskokous 325 oli yritys saada järjestystä kaaokseen. Piispojen ja kirkon johtavien auktoriteettien (kaikkiaan 318 kirkkoisää) neuvottelussa haluttiin etsiä sellainen muotoilu uskontomme ydinsisällöstä, joka voitaisiin laajasti hyväksyä koko kristikunnan yhteisenä tunnustuksena. Kiistan aiheena oli Jeesuksen persoona ja olemus. Ns areiolaiskiista koski sitä, oliko Jeesus aito ihminen vaiko yliluonnollinen jumalolento. Tiukan väännön tuloksena syntyi kompromissina oppi Jumalan kolmesta persoonasta tai ilmenemismuodosta. Samalla tultiin kylväneeksi epäsovun siemen, joka johti filioque-kiistaan viisi vuosisataa myöhemmin ja kirkon kahtia halkeamiseen vuonna 1054 kun idän ja lännen puoliskot julistivat toisensa kirkonkiroukseen.
On hyvä panna merkille se, miten kristillisen teologian opin sanallistaminen ja käsitteellinen/teoreettinen muotoilu tapahtui – tietenkin – tuon ajan henkisten ja kulttuuristen virtausten sävyttämässä ilmastossa. Aikakauden ihmisten, erityisesti oppineen väestön ajatusrakenteisiin, puhetapoihin ja käsitteisiin vaikutti ympäröivä roomalainen sivistys, kreikkalainen filosofia, aluillaan oleva tiedon organisoituminen ja aristoteelinen rationalismi. Kolminaisuusoppi on hienovarainen filosofinen konstruktio, teologisen viisastelun mestariteos, joka ymmärrettävästi jätti monen oppimattoman tallaajan, talonpojan, paimenen ja pyykkärinaisen ymmälle. Sivumennen sanoen Nikeassa synnytettiin samalla kiemura, josta aikanaan seurasi eräs sovittamaton kiistan aihe islamin ja kristinuskon välille. Islamin piirissä yksijumalaisuus on luovuttamaton olettamus ja kristittyjen katsotaan palvovan kolmea jumalaa. Voi kysyä onko tämä skolastinen riita välttämätön vai olisiko se voitu välttää jättämällä väliin filosofinen viisastelu jumalan olemuksesta?
Vuosituhat myöhemmin Reformaation myllerryksen aikana pöydällä oli useita kimurantteja kysymyksiä. Ehdottomasti painavimpia ja todellisia olivat katolisen kirkon epäkohdat, oppi Paavin auktoriteetista ja uskonvanhurskaudesta. Muita kompastuskohtia olivat mm katolisen kirkon traditioiden säilyttäminen/uudistaminen. Reformaatio oli laaja ja monivaiheinen murros katolisen kirkon sisällä ja opilliseen kuohuntaan osallistui suuri joukko tärkeitä nimiä. Lutherin lisäksi erityisesti Zwingli, Melanchthon ja Calvin. Huomion arvoista on jälleen se miten nopeasti näiden napamiesten kesken ajauduttiin kiistoihin teologisista käsitteistä.
Usko ja jumaluus on mitä suurimmassa määrin salatun mysteerin maailmaa, tunteen ja runouden utua rationaalisen ja täsmällisen kuvailun ulottumattomissa. Kun tätä salattua yritetään pakottaa materian ja näkyvän maailman kuvailun rakenteisiin, rationaalisen grammatiikan muotoihin, ajaudutaan vaikeuksiin. Zwinglin ja Lutherin kiista ehtoollisen ymmärtämisestä ja oikeasta muodosta on kuvaava esimerkki. Antiikin filosofiasta peritty oppi hengen ja materian erottelusta ohjasi Zwinglin korostamaan ehtoollisen rituaalin hengellisen sisällön ja ehtoollisaineiden materian (leipä ja viini) erottelua. Luther taas piti sinnikkäästi kiinni katolisen kirkon piirissä rakennetusta mystisestä transsubstantiaatio-teoriasta, teologis-teoreettisesta kummajaisesta, jonka rakentelussa oli raamatunjakeiden halkomisen ohella käytössä skolastisen viisastelun ja antiikin filosofian työkaluja.
Kiistan tuloksena reformaation suuri ajatus repesi palasiksi ja syntyi aluksi kaksi ja myöhemmin lukematon määrä erilaisia ryhmiä, kirkkokuntia, suuntia. Mitä jos nuo junkkarit Zwingli ja Luther olisivat päättäneet hieroa asiaa lisää ja päättää, että sovinto on löydyttävä ja skolastinen kiista on tunnustettava jesuiittojen perinnöksi ja teoreettiseksi himmeliksi. Nyt 500 vuotta myöhemmin voisimme tarjota Lutherin ja Zwinglin kiistaan muutamia kiusallisia lisäkysymyksiä, joihin lisääntynyt mm luonnontieteellinen tieto ja kielen tutkimus, kuten kielipelien käsite antaisi aihetta. Jos oletamme, että kemiallisella kromatografisella tutkimuksella voitaisiin analysoida ehtoollis-aineiden koostumus (ennen ja jälkeen), mitä katolisen kirkon transsubstantiaatio-teoria ja Luther oikeastaan väittävät? Olisiko tässä jopa puolustusta Zwinglin esittämälle kritiikille? Olisivatko Luther ja Zwingli voineet lopulta muotoilla yhteisen tuleman kinastelunsa päätteeksi? Nousiko esiin macho-teologinen ylpeys, NIH-asenne ja toisen osapuolen tarpeeton vähättely?
Kastekysymys oli myös eräs kiistanaihe reformaation aikana ja sitä seuraavina vuosikymmeninä. Lapsikaste vai aikuisten (uskovien) kaste? Anabaptismi-liike ja sen jälkeen syntyneet monet kastaja-liikkeet olivat tuloksena tästä kiistasta. Skisma ei ollut vähäpätöinen, koska monet menettivät päänsä mielipiteidensä takia. Maalliset vallanpitäjät ja kirkkojen päämiehet teloittivat ihmisiä jotka uhmasivat valtakirkon näkemyksiä. Toisinajattelijat pakenivat henkensä kaupalla merten tai vuorten yli. Viisisataa vuotta intohimoja jäähdyteltyämme voisimme kysyä, oliko tämä kiista kristinuskon ja Jeesuksen kirkon kannalta oikeasti välttämätön. Kaste-opin rakentelussa kiistan molemmat puolet ovat löytäneet perustelut irrallisista Raamatun jakeista, jotka parhaimmillaankin ovat monitulkintaisia, eivät kovinkaan selkeitä eikä ehdottomia. Kiista lapsikasteesta voidaan nähdä lähinnä absurdiksi. Onko lapsikaste yksiselitteisesti asetettu Raamatussa vai kenties onko sen kieltäminen ja uskovien kaste ehdoton Raamatun ohjeistama käytäntö – tämä kiista ei ratkea koskaan. Jeesus ei sanellut kasteen jumaluusopillista määritelmää ja muotoa vaan sen ovat tehneet myöhemmät sukupolvet ja kirkkoisät. Olisiko siis parempi katsoa, että Jeesuksen julistus ja elämäntyö jätti autonomian seuraajille ”tutkia kaikkea ja pitää se joka hyväksi näkyy”. Mm erilaiset kastekäytännöt voisivat olla sallittuja ja käytössä ilman riitaa.
Kristinuskon sisällä käytävä oppikiivailu ja lukemattomat sanoista puhisevat seurakuntasirpaleet ovat tuloksena siitä perusnäkemyksestä, jolla kristinuskon piirissä ymmärretään Raamatun rooli ja arvovalta. Fundamentalistinen raamattunäkemys, sanainspiraatio-oppia lähentelevä ymmärrys näkee Raamatun yliluonnollisena totuusjulistuksena. Tämä lataa jokaiseen jakeeseen maagisen taikavoimaolettaman. Se estää suodattamasta ja tutkimasta tekstiä syntyhetken historiakehykseen asetettuna. Tällöin kristillisen seurakunnan oikeus ja velvollisuus oppia vuosisatojen koulussa kaventuu. Jeesus jota kutsumme Vapahtajaksi tuleekin muuttumattomuuden Kahlitsijaksi – täysin vastoin hänen uudistavaa esimerkkiään, voimauttavaa ja järisyttävän tuoretta ja raikasta tapaa tulkita oman aikansa hurskausrakennelmaa ja pergamentteja.
Miten tulisi yhdistää kivitaulujen viisaudet, Jeesuksen sanat ja sydämiimme kirjoitettu laki? Jeesus tiivisti koko lain ja profeetat ohjeeseen joka nykykielellä voisi kuulua: ”Kohdelkaa toisianne inhimillisyydellä ja rakkaudella. Huolehtikaa toisistanne. Älkää rakentako muita tarpeettomia säännöstöjä. Piste!”