Uskontokriittisten älykköjen bestsellerit ovat yksi ajan kuvan ilmiöistä. Tunnetuimpia nimiä ovat Richard Dawkins, Daniel Dennet, Sam Harris ja Christopher Hitchens. Dawkins’in kirja God Delusion on saanut mainetta paitsi terävän analyysin, myös mainion esitystavan ja hauskan kielen vuoksi. Kirjoitukseni tästä aiheesta julkaistiin Vartijan numerossa 1/2013. Christopher Hitchens, yksi viime vuosikymmenten terävimmistä ajattelijoista, tinkimätön etsijä ja puolivillaisten selitysten alas ampuja menehtyi syöpään 2011. Guardian lehden 16.2.2019 päivätty artikkeli Andrew Anthony: Sam Harris, the new atheist with a spiritual side tarjosi erinomaisen katsauksen tähän nykyisin jo ruutinsa kostuttaneeseen ilmiöön. Richard Dawkins’in teosta lukiessa huvittaa tunne, että hän on mitä ilmeisemmin Jumala-hypoteesin pauloissa enemmän kuin monet uskonnon sisäpuoliset, koska se synnyttää hänessä noin huikeaa ja säkenöivää kirjallisuutta. Suomessa Kari Enqvist on ahkeroinut samansuuntaisen projektin parissa. Oma suhteeni uskontoon on läpi elämän koetun kypsentämä, myönteinen, kriittinen mutta arvostava. Olen monessa samaa mieltä uskonnon patologiaa koskevista moitteista mutta en silti näe tietä samoihin päätelmiin.
Kari Enqvistin erinomainen kirjoitus (Vartija 5-6/2012) oli tärkeä puheenvuoro ja ilmeisen asiallinen oikaisu hänen kirjaansa koskeviin kritiikkeihin. Kari Enqvist on pyrkinyt selventämään uskonnottoman maailmankatsomuksen sisältöä. Hän kirjoittaa ”…halusin oppia jotain itsestäni: mitä on olla uskonnoton”. Termi antaa aiheen semanttiseen analyysiin, joka näennäisen saivartelun alla sisältää pointin. Yksi tieteellisen ajattelun tärkeitä virstanpylväitä on ollut luvun nolla merkityksen tajuaminen. Logiikassa tärkeä käsite on tyhjä joukko. Tässä samassa tarkoituksessa voi sanoa, että uskonnottomuus on uskonto samassa merkityksessä kuin nolla on luku tai tyhjä joukko on joukko. Uskonnottomuus on kuitenkin maailmankatsomus, muutamien lausuttujen ja myös muutamien lausumattomien aksioomien kannattelema rakennelma. Tässä mielessä se ei voine olla uskomusvapaa tyhjä joukko.
Kirjassani Enkelitikkaat (Yliopistopaino 2003) kuvailin miten hienovaraiset, lähes semanttiset tekijät voivat erottaa uskonnottomuuden ja erityisesti maltillisen agnostismia myötäilevän uskonnollisuuden. Siinä missä jotkut ihmiset ”tulevat uskoon”, toiset kokevat joskus oivalluksen omaisena heräämisenä, joskus asteittaisena kypsymisenä tai kenties synnynnäisenä mielenrakenteena Enqvistin kuvaileman uskonnottomuuden (tunne)tilan. Sitten on suuri joukko, jotka eivät löydä vakaumusta, varmuuden tunnetta tai kotia kummastakaan leirissä.
Diskurssia vai käännytystä?
Enqvist katsoo, että hän ei ole ”pyrkinyt käännyttämään ketään”. Tässä kohtaa kannattaa olla tarkkana. Kantaa ottava kirjoittelu ja harkitut aikalaispuheenvuorot ovat osa julkista keskustelua ja on vaikea uskoa, etteikö kirjoittaja pyrkisi kirjoituksillaan vakuuttamaan ja siten vetämään lukijoita omalle kannalleen. Tälle ajalle on ominaista, että suuri joukko ellei enemmistö ihmisiä on hankalassa välitilassa, ymmällään uskonnon perinteisten ajatustapojen, kalkkeutuneiden kielipelien ja uskonnon kieltämisen välimaastossa. Käynnissä on kulttuurin itseymmärryksen etsintä, henkien taistelu. Epäselvää on, onko se uskonnon kuolinkorahtelua vai uskonnon uuden hahmon esiin murtautumista. Enqvist esittää perusteluja miksi kantaansa empivä voisi kääntyä hänen kannalleen. Tämän kirjoittajalla on vastaava motiivi – selventää omaa ajattelua itselle ja lukijoille ja iloita mikäli joku voisi samastua näihin ajatuksiin. Richard Dawkins omissa kirjoituksissaan ei ujostele ilmaista olevansa retkellä uskontoa vastustamassa ja torjumassa. En ymmärrä Enqvistin ajatusta jonka hän ilmaisee näin: ”En arvosta uskonnonfilosofiaa..”. Hyödyttömän uskonnon ja tieteen välisen kinastelun ja ohi puhumisen sijaan tarvittaisiin nimenomaan raikasta, terävää ja juuriin menevää uskonnonfilosofiaa. Vastaavasti tieteen kentällä on kosolti tarvetta jatkuvaan tieteenfilosofiseen pohdintaan.
Mystinen olevaisuus
Sam Harris, yksi viime vuosien uskontokriittisten puheenvuorojen tähdistä on kommentoinut painokkaasti yhtä tieteen suurista kysymyksistä, tietoisuuden ongelmaa. Hän toteaa yhden ratkaisemattoman tieteen ja samalla tieteenfilosofian ongelman olevan se, että jossakin evoluution vaiheessa monimutkaistuvien organismien kehityksessä esiin ilmestyy tietoisuus. (At some point in the development of certain complex organisms, however, consciousness emerges, www.samharris.org). Siinä missä biologinen evoluutio, elämän materiaalinen perusta voidaan ajatella kehittyneen asteittaisten pienten hyppäysten kautta, tietoisuuden emergenssissä näyttäisi olevan kyse äkillisestä välähdyksestä, kuin valokytkimen napsahduksesta. Sam Harris näkee tämän yhtenä suurista probleemoista. ”Tämä tosiasia on yksi syvällisimmistä mysteereistä, joita pohdittavaksemme on jäänyt” (this fact is among the deepest mysteries given to us to contemplate).
Enqvistin omalla alalla kosmologiassa näkyy rannaton meri tuntematonta tiedon ulappaa, kuten spekulaatiot laajenevasta vai sykkivästä universumista, materian ja luonnonvakioiden stabiilisuudesta, pimeää ainetta ja energiaa koskevat olettamukset, ns kaiken teorian unelma jne. Mysteerin pölyjä ei ole saatu pyyhityksi maailmasta. Erään aikamme suuren ajattelijan Sir Roger Penrosen ajatuksia seuraten voi sanoa, että edessä on tarve kokonaan uusia uria aukovaan uskonnon- ja tieteenfilosofiaan. Tätä voisi kutsua kosmofilosofiaksi. Huomautan kainosti, että seuraavassa esittämäni uskontokriikkiä kohtaan suunnattu vasta-kritiikki ei ole uskonnollisuuden virheiden puolustelua vaan ainoastaan pyrkimystä dialogiin esittämällä vasta-argumentteja Dawkinsin ja heimolaistensa väitteisiin.
Dawkins vastakritiikkiä
Kritiikkini alkeellisempi ja helpommin kuvattava muoto on tämä. Dawkins muotoilee kirjoituksissaan oivaltavasti kuvan ajattelusta, josta hän käyttää nimitystä ”Einsteinin uskonnollisuus” ja toisessa kohtaa viittaa eräisiin Thomas Huxleyn lausumiin ja seikkaperäisesti erittelee, että hänen kritiikkinsä ei ole tarkoitettu varsinaisesti näitä vastaan vaan pikemmin fundamentalistista, epä-älyllistä uskovaisuutta vastaan.
Jälkimmäistä mörköä suurentelemalla peittyy piiloon se, että sivistyneesti maallistuneen enemmistöihmisen tapa ajatella uskonnosta on jo kauan ollut lähellä sitä, mitä Einstein ja Huxley pukivat sanoiksi. Kiihkeä totuus-totalitarismi on vähäinen kuohuva lahko Nokia Mission, Talebanin ja muutamien vastaheränneiden revival-porukoiden tyyliin. Kuvaavaa on se, että Amerikan yhteiskunnassa älyllisempi ja sofistikoidumpi ajatustapa on ilmeisen vähäinen poikkeus ja siellä varmaan Dawkinsin ”rienahuuto erämaassa” on perustellumpi. Näen siis jopa tietyn Dawkinsin ja Johannes Kastajan välisen analogian.
Oli kiintoisaa huomata, että Richard Holloway, entinen Edinburgin piispa ja anglikaanisen kirkon virkistävä poikittain ajattelija, kommentoi Richard Dawkinsia samalla tavalla tervehtien hänen ravistelijan rooliaan Guardian lehden kolumnissa: http://www.guardian.co.uk/books/2003/feb/15/scienceandnature.highereducation1
Holloway antaa Dawkinsille arvostusta vertaamalla häntä profeettaan, totuuden puhujaan, joiden kohtalona on tunnetusti rahvaan kivityskampanja. Dawkins ja kaltaisensa uskontokriittiset kirjoittajat ansaitsevat mielestäni tämän tunnustuksen. Lahot rakenteet sietävätkin saada kritiikin pöllytyksen.
Thomas Huxley:n sanotaan olevan agnostismi-termin luoja. Dawkinsin teoksesta (s 72) löytyvä sitaatti on mielestäni eräs hienoimpia lausumia tästä asiasta ”..the principle may be expressed: In matters of intellect, follow your own reason as far as it will take you, without regard to any other consideration. And negatively in the matters of the intellect, do not pretend that conclusions are certain which are not demonstrated or demonstrable”. ”..periaate voitaisiin ilmaista näin: järjen asioissa, luota omiin päätelmiisi niin kauas kuin ne voivat sinua viedä välittämättä muista näkökohdista. Mutta käänteisesti järjen päätelmiä koskien älä kuvittele varmuudella todistetuiksi sellaista jota ei ole todistettu tai jota ei ylipäänsä voida todistaa”. Dawkins’in kirja on pitkin matkaa tässä mielessä Huxley kritiikkiä. Siinä missä Huxley neuvoo pysähtymään kun kognitiomme kompassin lukemat alkavat oikeasti pettää singulariteettia lähestyttäessä Dawkins ja hänen lahjakkaat tieteellisen maailmankuvan ylivoimalla kerskuvat kisällinsä ottavat hilpeästi vauhtia eteenpäin.
Täsmällisempi ja hienovaraisempi kritiikkini muotoilu lähtee juuri ihmisen tietokyvyn periaatteellisten rajojen pohdinnasta. Minusta on outoa, että tieteellisen materialismin piirissä ei tunnuta mitenkään tunnistavan yhtä kiehtovimmista tietoteorian ongelmista, jota kutsutaan nimellä ”kognitiivisen sulkeuman kysymys”. Ainakin tämän tiedonfilosofisen ongelman ohittaminen tai vähättely on ilmeistä.
Tiedon universumin ulkopuoli?
Kirjassani Enkelitikkaat käsittelin tätä kysymystä parin luvun verran. Muotoilin sen kysymyksenä: Onko ihmisen tiedon universumilla ulkopuoli? Voidaanko ajatella, että olevaisuudessa on jotain, joka jää fundamentaalisesti ja peruuttamattomasti ihmisen tietokyvyn tavoittamattomiin, sujahtaa kognition verkonsilmien läpi? Tämän kysymyksen rajuuden ja painon tajuaminen vaatii oikeastaan, että tuntee matemaatikko ja loogikko Kurt Gödelin hämmästyttävien tulosten sisältöä, eikä vain pinnallisesti vaan myös tajuaa niiden olemuksen. Gödelin ns epätäydellisyysteoreema kertoo formaalisen aksiomaattisen päättelysysteemin kyvyttömyydestä osoittaa oma ”pätevyytensä”, konsistenssinsa jne.
Jos sama probleema muotoillaan ihmisen luonnollisen kielen ja kognitiojärjestelmän tasolla, saadaan Gödelin teoreemaa vastaava tietoteoreettinen väittämä, jonka arkista analogiaa voidaan kuvata antiikin tarinalla Arkhimedeen pisteestä. Ihmisellä ei ole logiikan ja tiedon järjestelmässä ulkopuolista tai absoluuttista viitekehystä, kognition Arkhimedeen pistettä, josta käsin argumentoida mitä maailma (tai maailmassa) oikeasti on. Fiktiivinen ”tosiasioiden universumi” on klassinen filosofian probleema ja keskustelun aihe. Dawkinsin ja ymmärtääkseni Enqvistin strategiana on lakaista koko ongelma huuhaakysymyksenä maton alle ja tehdä tästä hypoteesista katsomuksellinen lähtökohta. 
Skientismin, fysikalismin, materialistisen monismin rakennelma sisältää vahvan mutta ääneen lausumattoman aksiooman, jota vain ei haluta kutsua uskon tunnustukseksi. Tähän kohtaan osuvat Thomas Huxleyn ja Albert Einsteinin viisaat ja filosofisen syvyyden sisälleen kätkevät upeat sanat. Turha lienee mainita, että uskonnollisten asiaväittämien esittäjät ohittavat yhtä lailla tietoteoreettiset tai kosmofilosofiset kysymykset, koska mukava patenttiselitys Jumalan todellisuudesta voi vaivatta korvata puuttuvan koordinaatiston. Fysikalismin strategiana taas on päätellä, että koska havaintojen ja mittaamisen ulkopuolelle lopullisesti ja periaatteellisesti jäävää absoluuttia viitekehystä ei ole, sitä ei ole syytä pohtia vaan sulkea ulos ajattelusta. Enqvistin hauskaa vertausta soveltaen tämä aksiooma on fysikalismin näkymätön gorilla, joka editoidaan pois kuvasta häiritsemästä.
Sam Harris viittaa epäsuorasti kognitiivisen sulkeuman probleemaan debatissaan evankelisen filosofin William Lane Graigin kanssa. http://www.samharris.org/blog/item/the-god-debate
Sam Harris pyrkii väistämään liukastumista filosofiseen ansaan nimeämällä “episteemiseksi skeptisismiksi” tätä ihmisen logiikan ja tietokyvyn kuolleen kulman ongelmaa. Kuitenkin pian seuraavassa kohdassa hän tunnustaa ongelman selvin sanoin kuvaamalla miten kaikki ihmisen tiedon prosessointi vaatii tällaisen hiljaisen aksiooman. Rationaalisen maailmankuvan rakentajan tulee (von Muenchausenin tavoin) nostaa itse itsensä ylös rapakosta saappaiden remmeistä pidellen. Jokaisen objektiivisen selityskehyksen rakentamisessa tulee tehdä ensimmäinen siirto, täytyy astua päivänvaloon vetoamalla johonkin aksiooman omaiseen päätelmään, jota ei voida perustella lähtien jostain perustavammasta lähtökohdasta. ”you have to pick yourself up by bootstraps somewhere….every objective paradigm has to make a first move, it has to step into the light based on some axiomatic judgement which is not self justifying (You-tube nauhoite noin 1:57)”. Juuri tässä se pointti, jota tosin myöskään Harrisin vastustaja debatissa ei lainkaan tajua! Onneksi, koska se ei kelpaa millään muotoa evankelisen todistelun työkaluksi vaan ainoastaan suhteellistamaan Dawkins-Harris tyylin ateistista päättelyä. Tieteestä ja rationaalisuudesta voimaansa hakevan uskontokritiikin missiota tuntuu ajavan ja inspiroivan uskomus, jonka mukaan maailman parhaimmistoon kuuluvien kirkkaasti ajattelevien (tarkoitan bright) keskustelijoiden vastaan panematon argumentaatio voisi vähitellen vapauttaa maailman uskonnosta ja sitä kautta niistä tuhovoimista, joita kaikki uskontojen ajatuskarsinointi ja mustakaapujen valta on aiheuttanut.
Haaveilen myös itse kalkkeutuneen uskonnon murenemisen kehityssuunnasta, mutta näen silti Dawkinsin lähestymiskulmassa samaa yritteliästä nokkeluutta kuin saksalaisessa nuoressa upseerissa, joka ehdotti keinoa torjua vihollisen sukellusveneitä ”lämmitetään merivesi 60 asteeseen!”. Maailmankaikkeuden mysteerin pohdinta ja tietämisen filosofia on loputtoman syvä kaivo. Sen tyhjentäminen ja puhdistaminen tullee olemaan ihmiskunnan projekti halki tulevienkin vuosisatojen. Uskontojen kaatamisen sijaan tarvitaan uskontojen uudistus, kulttuurin itseymmärryksen projekti, jossa uskonnon filosofialla ja kognition filosofialla olisi tilausta. Ihmisen pienuuden myöntäminen, nöyrtyminen maailman suuren mysteerin äärellä, tiedon himmeän valotäplän reunalla olisi hyvä lähtökohta.