Useimpien suomalaisten tavoin olen ahdistunut Venäjän hyökkäyssodan jatkuessa ja rauhantoiveiden pettäessä. Asia on henkilökohtainen johtuen lähes kolmen vuosikymmenen aikana syntyneistä suhteista Venäjän akateemiseen ja kulttuurielämään. Urani aikana ehdin tavoittaa joukon ystäviä ja kollegoita tiedemaailmasta neljän yliopiston huippuosaajien parista ja rakentaa linkkejä Eurooppalaiseen kollegojen verkostoon. Yhteyksiä arvostettiin molemmin puolin. Silloisella kotiseudulla Etelä-Karjalassa ehdimme iloita vilkkaista yhteyksistä rajan yli, turistien ja ostosmatkailijoiden ryhmistä kaduilla, loistavasti toimineesta junayhteydestä Helsingistä Pietariin. Sydän karrella ajattelen, voisiko tuo aika joskus palata. Tiedän, että Venäjällä suuri joukko kaltaisiani tavallisia kansalaisia kärsii tilanteesta yhtä lailla, avuttomina maan johdon julman ja uhmakkaan politiikan uhreina, joko vastustaen tai passiiviseen vaikenemiseen päätyneinä. Tämä viesti olkoon samalla avoin kirje Venäjän kansan päättäjille. Voisiko joku kertoa ymmärrettävän perustelun, mikä oikeutti naapurimaahan hyökkäämisen? Miksi näemme TV-uutisissa toistuvia kuvia hävityksestä, ihmisten kauhusta, kotinsa menettäneistä, pakenevista lapsista ja vanhuksista.
Yhtä asiaa Venäjän toimista on erityisen vaikea käsittää, ajatuksia maan tulevaisuudesta. On selvää, että Ukrainan tapahtumat saavat aikaan vuosikymmeniä kestävän vihan muurin ja maanosamme jakautumisen katkeriin blokkeihin. Vihamielisiä rajalinjoja maailmassa riittää. Kylmän sodan päättyessä näytti yksi katkera vyöhyke sulavan pois, nyt sellainen syntyy uudestaan. Vetoan Venäjällä asuviin lähimmäisiin, rauhaa, kulttuuria, tavallista elämää kaipaavaan ja ihmisyyttä arvostavaan enemmistöön. Kääntäkää maanne kurssia ja auttakaa laajennettua Eurooppaa ja kaunista kulttuurisesti ainutlaatuista maatanne rakentumaan uudestaan.
Lainaan tekstin, joka sivuaa aihetta osin epäsuorasti, mutta kuvaa veljesvihan tunnelmaa satuttavasti. Kyseessä on Edith Södergranin runo Apokalypsens genius, jonka hän on kirjoittanut vuoden 1918 syksyllä kuin peläten tai ennakoiden, voisiko uusi vihan ja apokalypsin vuosi saapua.
Ajankohtaisuus on tämä: Venäjän ja Euroopan rikkoontuneen suhteen surullista jälkeä on kasaantuvan inhimillisen kärsimyksen lisäksi masentava tulevaisuuden näkymä. Raunioituvan tuhotun Ukrainan ja kuolonuhrien kasvavien lukujen jälkeen pelottavaa on Venäjän kansan, tavallisten ihmisten, kaltaistemme kansalaisten joukossa kasvava viha läntisiä naapureita, myös Suomea kohtaan. Valtion ja kansallisen median sotapropaganda on harhauttanut ihmiset, nuorison mukaan lukien näkemään Euroopan vihamielisenä.
Apokalypsens genius, alla hieman kömpelö google-käännös
Människor, det häver sig i mitt bröst.
Brand, rök, lukten av bränt kött:
det är kriget
Ur kriget är jag kommen – ur kaos uppstigen
jag är elementen – bibliskt gångande– apokalypsen.
Över livet blickar jag mig om–det är gudomligt.
Mitt är kriget– eder tysta herres härmiljoner
vem behövde er? Djupen gapa.
Outsägliga ting ske bakom ödets förlåt.
Betvivlare, bespottare,
läggen icke edert finger på livets mystär:
livet är gudomligt och för barn.
Sångarna voro inga harpospelare,
nej –förklädda gudar– Guds spioner.
Gamla tiders sångare – trösten eder,
gott blod har flutit I edra ådror –
ymnigaste röda krigarblod.
Sångens anda är krige.
*****
Ihmiset, se nousee rinnassani.
Tuli, savu, palaneen lihan haju:
se on sota
Sodasta olen tullut – kaaoksen noususta
Olen elementit – raamatullinen kävely – apokalypsi.
Elämässä katson ympärilleni – se on jumalallista.
Minun on sota – hiljaisen herrasi armeija miljoonia
kuka tarvitsi sinua? Syvä aukko.
Kohtalon anteeksiantamuksen takana tapahtuu
sanoin kuvaamattomia asioita.
Epäilijät, pilkkaajat,
älä laske sormeasi elämän mysteeriin:
elämä on jumalallista ja lapsille.
Laulajat eivät olleet harppunsoittajia,
ei – valepuvussa olevat jumalat – Jumalan vakoojia.
Muinaiset laulajat – lohduttavat sinua,
hyvä veri on virtannut suonissasi –
runsain punaisen soturin veri.
Laulun henki on sota.
Turvallisuuden tukirakenteet huojuvat
Euroopan ohella tulee kysyä, mihin maailma on menossa toisen suurvallan irti päästämien voimien vietävänä. Maailman turvana ovat olleet sääntöpohjaisen hallinnon järjestelmät, joita tunnutaan ravisteltavan ja melkein pilkattavan. Kansainvälinen oikeus, Yhdistyneet kansakunnat ja NATO.
Viimeisimpiä kriisejä oli USA:n oudon johtajan oudot vaatimukset koskien Grönlantia. Perusteluiksi mainittiin turvallisuusuhka, epäilykset Venäjän ja Kiinan aikomuksista. Tässä kohtaa tekee mieleni huomauttaa miten Venäjän taholta ilmoitettiin varsin pian, että heillä ei ole aikomuksia. Tämä ulkoministerin lausunto taidettiin sivuuttaa kokonaan. Lisäksi on syytä huomauttaa, että USA:ssa spekuloidun turvallisuusuhan varalta on jo olemassa vahva järjestely, jonka toimialaan tämänkaltainen turvallisuushuoli sopii. Se on NATO. Toivoisi, että USA kantaisi ensisijaisesti huolta tämän liittolaissuhteen hyvästä hoidosta ja yhteishengestä.